Imaginaerum osa 1 eli miksi rakastan Nightwishia ja miksi levy oli minulle helpotus

Hei, nimeni on Rainbow Dash ja olen Nightwish-fani. Tai fani on aika vähättelevä ilmaisu. Olen palavasti rakastunut bändin musiikkiin. Lienee siis turha mainita, että istuin Kampin kauppakeskuksen Anttilan jonon jatkoksi viime tiistaina n. kello 21. Levyn myynti aloitettiin kello 0:00 ja bändikin oli paikalla. Jonotus oli pitkäveteinen, mutta oli tätä nyt jo sen verran pitkään odotettu, ettei se 3 tuntia kylmällä lattialla niin pahalta tuntunut. Lohduttauduin myös ajatuksella, että tuntia myöhemmin saapuneet joutuivat jonottamaan Narikkatorilla sateessa.

Istuskelin siis Kampissa selkä seinää vasten ja olin hermostunut. Bändin tapaaminen ei hermostuttanut, vaikka täytyy myöntää, että sain järkyttävän fanityttökohtauksen sisällä kaupassa. Muistikuvani ensimmäisenä istuneesta Marcosta eteenpäin muistuttavat kovasti muistikuviani vuosien takaisesta onnettomuudesta, jossa kaaduin moottoripyörällä 80 km/h. Muistikuvia on, mutta ne ovat katkonaisia ja erittäin epäselviä. Muistan sanoneeni Marcolle "morjens", muistan Anetten hymyilleen nätisti ja Emppu sanoi moi. Tuomas ei sanonut mitään. Siinäpä se. Jukka tippui jotenkin kyydistä. Sori Jukka.

Äskeinen paljastus vei vähän ajatukseltani pohjan, mutta vannon pyhästi, että alunperin en ollut lainkaan hermostunut bändin tapaamisesta. Sen sijaan pelkäsin, mitä levyltä löytyisi. Ihastuin Nightwishiin aika myöhäisessä vaiheessa joskus vuonna 2005 tai 2006, bändin pitäessä tuumaustaukoa Tarjan erottamisen jälkeen. Musiikkiin oli siinä vaiheessa helppo tarttua, sillä kohu oli jo hiljakseen laantunut ja lööpit olin ohittanut olankohautuksella. Ei kosketa minua, ei kiinnosta. Sen sijaan musiikki iski kuin märkä sukka. Pidän isosta musiikista, suurista tunteista ja mollista, mollista, ihanasta, melankolisesta mollista. Nightwish oli sitä kaikkea ja vielä muutakin. Synkän, raskaan ja ison musiikin taustalla häilyi aina itselleni ne kaikkein tärkeimmät arvot eli usko, toivo ja rakkaus. Tuomas Holopaisella on kyky vangita tunnetiloja musiikkiin ja vaikka välillä liikutaan hyvinkin syvissä vesissä, niistä palataan lopulta pinnalle eikä ikinä menetetä toivoa. Ottakaa oppia, metallimiehet! Samalla vähän niinkuin bonuksena löysin runouden.

En ole koskaan pahemmin perustanut runoista, saati laulun sanoituksista. Lukiossa runojen tulkinta oli pakkopullaa ja valitsin aina kaikkein suoraviivaisimman ja proosallisimman runon tulkintani aiheeksi. Laulu taas oli vain soitin muun ohessa. Tuomaksen sanoituksissa on kuitenkin jotakin erilaista. Ne ovat äärimmäisen kauniita ja niihin on kiteytetty monia itse läpikäymiäni tunteita ja pohtimiani asioita niin naulan kantaan, ettei voi kuin ihailla. Monet pitävät sanoituksia korneina ja ehkä ne ovatkin. Minulle ne kuitenkin ovat tärkeitä ja saan niistä määrättömästi lohtua. Esimerkiksi lause "Never sigh for better world, it's already composed, played and told" on niin totta niin monella eri tasolla.

Olin siis ehtinyt rakastua Nightwishiin oikein tosissani ennen Dark Passion Playn ilmestymistä. Tottakai ostin senkin plätyn heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. En oikein vieläkään tiedä, miten suhtautuisin siihen. Dark Passion Playta edeltävä Once on edelleen lempialbumini ja olen kuunnellut oman kopioni kirjaimellisesti palasiksi. Kansi on halki ja kansilehti on kastunut jossakin kohtaa lukukelvottomaksi. Levykin on naarmuilla. Oncessa kaikki loksahtaa kohdalleen ja se toimii hienosti. Dark Passion Play puolestaa tuntuu jotenkin puolittaiselta ja epätasaiselta. Levyn suurin ongelma: se on selvästi kirjoitettu Tarjan äänelle. Anette tekee toki parhaansa ja pidän hänen tyylistään, mutta Dark Passion Play menee yksinkertaisesti liian korkealta Anetten äänialalle. Ymmärrän täysin Tarjaholiceja, jotka rakastivat Dark Passion Playta ja inhosivat Anettea. Ymmärrän myös Nightwishiä, sillä nyt taaksepäin katsoessa huomaan, miten lyhytnäköisiä me fanit olimme. Me tuijotimme vain Dark Passion Playta. Nightwish katsoi huomattavasti kauemmas valitessaan Anetten.

Intohimoni Nightwishin musiikkia kohtaan ei kuitenkaan kuollut Dark Passion Playn aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vuoksi ja pienet asiat ruokkivat sitä, kuten iki-ihana While Your Lips Are Still Red ja Hartwallin keikan outrona soitettu The Heart Asks Pleasure First. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma: Dark Passion Play oli harjoituslevy vähän samaan tapaan kuin Angels Fall First eli bändin ensimmäinen albumi. Vasta seuraava julkaisu määrittelisi oikeasti sen suunnan, johon Nightwish on menossa. Angels Fall Firstiä seurasi Oceanborn, Nightwishin suuri läpimurto. Entä nyt? Yritin pitää odotukseni nollassa, mutta kun suhtautuu johonkin intohimoisesti, se ei oikein tahdo onnistua. Toivoin toivomasta päästyänikin, että Imaginaerum ei olisi pettymys.

Selvittyäni Kampista ulos levy kourassani suunnistin vauhdilla kotiin ja myöhäisestä ajankohdasta sekä aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta pistin levyn soimaan. Helpotus tuli nopeasti. Imaginaerum on enemmän kuin uskalsin toivoa. Se on loistava. Se on erilainen kuin kaikki aikaisemman Nightwish-albumit, mutta Nightwishin musiikin ydin, se tietty filosofia biisien taustalla, on tallella. Eikä hyppäys mielestäni ole niin iso, kuin monet antavat ymmärtää. Hyppäys Wishmasterista Century Childiin on paljon isompi. (Asiaan vihkiytymättömille edellistä virkettä täytynee selittää. Jos arvon lukija on Nightwish-fani ja tietää täsmälleen mistä puhun, hyppää ystävällisesti sulkujen yli. Wishmaster on melko suoraviivaista metallinjytkettä säestettynä koloratuurisopraanon kovaäänisellä kieunnalla, anteeksi laululla. Century Childissa laulajan äänialaa madallettiin ja mukaan otettiin ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteri. Homma oli vielä hapuilua, mutta albumi otti erittäin merkittävän harppauksen siihen suuntaan, joka nykyään tunnetaan "mahtipontisena sinfoniametallina". Bändi on sillä tiellä edelleen.) Anetten ääni toimii hienosti ja toisin kuin Dark Passion Playn kohdalla, en osaisi kuvitella Tarjaa laulamaan yhtäkään Imaginaerumin biiseistä. Tarjan ääni ei sopisi niihin. Imaginaerum on uusi, hieno luku Nightwishin tarinassa. Ja itse levyn "arvio" seurannee blogikirjoituksessa osa 2, sillä tästä pohjustuksesta tuli niin pitkä, että teen siitä ihan oman kirjoituksen.

Terveydenhuolto ja voitontavoittelu

Valelääkärikohu, tuo lähiviikkojen kuuma peruna. Kalju heppu kävi rapakon takana pilipaliyliopistoa pari vuotta, osti itselleen tutkintotodistuksen ja toimi vuosikausia vilppilääkärinä saatuaan ensin tuomion hämärästä lääkevälityksestä Yhdysvalloissa. Rakkaat viestimemme ovat pureskelleen asian jo niin läpipuhki, ettei siihen ole kovin paljoa lisättävää. On kuitenkin toinen, mielestäni huomattavasti tärkeämpi asia, joka on jäänyt sosiaalipornon varjoon. Asia on pulpahdellut muissakin yhteyksissä viimeaikoina esille siinä määrin, että kaviot alkoivat syyhytä asian puimiseen. Puhutaanpas siis vähän terveydenhuollon kaupallistumisesta.

Sinällään ilmiössä ei ole mitään uutta. Kaupallistuminen alko jo hamalla 90-luvulla. Voitontavoittelu on edennyt jo niin pitkälle, ettei mielestäni voida enää puhua pohjoismaisen hyvinvointivaltio-opin mukaisesta ilmaisesta terveydenhoidosta. Missä täällä muka saa ilmaisia terveydenhuoltopalveluita, kun terveyskeskuksessa käyminen on ollut maksullista vuodesta -93 lähtien? Halpaahan se toki on. Jokainen vähääkään asiaan perehtynyt tietää, että 14 euron maksu lääkärissä käynnistä on nimellinen. Sillä tuskin katetaan edes lääkärin palkkaa mahdollisista hoitaja-, laboratorio- ja materiaalikustannuksista puhumattakaan. Helsingin sanomat kertoi tänään, että Helsingin terveyskeskusmaksut tuottavat 4 miljoonaa euroa vuodessa. Tästä maksujen järjestelyyn eli mm. kirjanpito- ja perintäkuluihin kuluu lähes 2 miljoonaa eli karkeasti n. puolet. Taskuun jää 2 miljoonaa euroa. 4 miljardin budjetilla pyörivän kaupungin kukkarossa tämä tuntuu siis kärjistäen yhtä paljon kuin 20 euron kenovoitto 4000 euroa kuussa tienaavan pörssimeklarin taskussa.

Valelääkäri pyöritti omaa vuokrafirmaa, jonka kautta hän kääri itselleen muhkeita voittoja potilaidensa terveyden kustannuksella. Kunnat käyttävät vuokrafirmoja, koska ulkoistaminen on nyt tosi hip. Ulkoistaminenhan säästää rahaa, koska ulkoistetulle työvoimalle ei tarvitse maksaa eläkkeitä tai vakuutuksia ja sairastuneen työvoiman tilalle vuokrafirma lähettää uuden henkilön ilman erillisiä kustannuksia. Laskukykyinen ihminen voisi toki esittää, että vuokrafirmanhan tarvitsee kuitenkin maksaa ne eläkemaksut ja mitkä ikinä ja vielä sen lisäksikin tehdä voittoa, joten jossain kohdin systeemiä jonkun on maksettava enemmän, mutta unohdetaan se nyt toistaiseksi. Valelääkärikohun kanssa samassa sopassa ovat pyörineet Carema-nimisen terveydenhuoltoalan yrityksen kähminnät. Carema-kohu on Ruotsissa aivan toisella asteella kuin Suomessa, eikä ihme. Uutiset firman vanhustenhuollon tasosta ovat aivan pöyristyttäviä. Pieni uutinen saatiin Suomessakin aikaiseksi Karjaan terveyskeskuksen hoitamisesta. Carema sai tarjouskilpailussa hoidettavakseen Karjaan terveysaseman, sillä yritys teki halvimman tarjouksen. Nyt Karjaan kunta on tyytymätön, sillä firma on alkanut säästää kaikesta mahdollisesta ja sen vuoksi terveydenhuollon laatu on ollut huonoa. Careman pomo sanoi haastattelussa firman luopuvan terveyskeskuksen pyörittämisestä vapaaehtoisesti, sillä sitä ei saa voitolliseksi millään. Lausunto ei tule yllätyksenä. Kysymys kuuluukin: kuuluuko terveyskeskuksen tuottaa voittoa?

Kapitalistinen järjestelmä lähtee siitä, että kaiken tulee tuottaa voittoa ja asiat voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen sen perusteella, kuinka paljon jokin tuottaa. Sinällään järjestelmä on yksinkertaisuudessaan kiva: rahamääriä on helppo mitata. Valitettavasti raha on huono väline monien elämän kannalta erittäin tärkeiden asioiden mittaamiseen. Miten esimerkiksi selittäisit rahana, miten terveeksi tunnet itsesi? Onko nyt semmoinen sadan euron olo, vai leijutko suorastaan tuhansien eurojen sfääreissä? Aiheuttaako syysflunssa synkkiä näkymiä seuraavalle neljännekselle? Jos sadalta satunnaiselta ihmiseltä kysyttäisi kumpi on tärkeämpi, raha vai terveys, veikkaisin noin 99,5 vastaavan miettimättä terveys. Se 0,5 ihmistä vastaisi "no vittu mieti!". Terveyttä ei voi mitata eikä korvata mitenkään. Mitä merkitsee miljoonaomaisuus kenellekään, jos esimerkiksi oma lapsi sairastuu leukemiaan? Valitettavasti yhä useampi tuntuu esittävän kysymyksen, mitä miljonääri-isä olisi valmis maksamaan saadakseen lapsensa tervehtymään. Vastaus on tietenkin mitä vain. Myös alepan osa-aikakassana toimiva yksinhuoltajaisä olisi valmis maksamaan mitä vain ja enemmänkin. Tai varaton romanikerjäläinen. Haluaisin esittää vastakysymyksen: millainen sydämetön valtio katsoo vierestä, kun miljonääri-isä, alepan osa-aikakassaisä ja romanikerjäläisisä joutuvat velkavankeuteen pelastaakseen leukemiaa sairastavan lapsensa hengen?

Onneksi se sydämetön valtio ei ole ainakaan Suomi - vielä. Huolestuttavaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Asiaa ei ollenkaan auta esimerkiksi HUSin kaltainen byrokratiajärkäle, joka syö valtavasti rahaa ja polttaa sen kaiken tehottomuutensa syövereihin. (HUSin kohdalla kätevin ratkaisu olisi mielestäni iso kasa dynamiittia ja puhdas pöytä. Dynamiitilla räjäytettäisi ensin koko ryönäkasa taivaan tuuliin ja keskelle raunioita asetettaisiin puhdas pöytä, jonka ympärille aloitettaisi uuden HUSin kasaaminen.) Terveys on ihmisen perusoikeus ja se kuuluu taata kaikille. Vastatakseni omaan kysymykseeni pyytäisin kaikkia keskittymään hetkeksi sanaan terveyskeskus. Terveys keskus. Siis keskus, johon mennään, jos asia koskee terveyttä. Nimi ei ole voittokeskus. Sinne ei mennä, jos kyseessä on voittoa koskeva asia. Voittoa koskevissa asioissa pyydämme ottamaan yhteyttä Veikkaukseen, Helsingin Pörssiin tai numerotiedusteluun riippuen Voiton laadusta.

Ei tietenkään ole järkevää heittää rahaa hukkaan ja terveydenhuoltojärjestelmässä on omat ongelmansa, mutta kapitalismin tie ei ole oikea. Voitontavoittelu ei ole vastaus. Sen sijaan pitäisi lähteä terveydentavoittelusta. Terveyskeskus pyörii hyvin silloin, kun kaikki sen käyttäjät ovat terveitä, tyytyväisiä ja saavat hyvän ja asianmukaisen hoidon silloin, kun tarvitsevat. Jos nämä kriteerit eivät täyty, terveyskeskus on todennäköisesti tehoton ja silloin se myös syö rahaa. Jos tällaisessa tilanteessa ollaan, tulee asiaa lähteä selvittämään terveydenhoitosuunnasta, ei rahankäyttösuunnasta. Uskaltaisin väittää, että jos terveydenhoidon tasoa nostetaan ja terveydenhoitoketjua tehostetaan, rahankäyttö ratkeaa siinä sivussa itsestään. Uskoisin myös, että lisääntynyt terveys koituisi lopulta myös voitoksi sekä kunnille että valtiolle. Loppujen lopuksi kunnat ja valtio olemme kuitenkin me kansalaiset, jotka välillä tarvitsemme terveydenhoitopalveluita pysyäksemme toimintakykyisinä. Mitä paremmin ja tehokkaammin se meille suodaan, sitä paremmin me taas jaksamme puurtaa oman osuutemme valtion ja kunnan palveluksessa. Ja kas, kaikki muut voittavat, paitsi pilipaliyliopistossa opiskellut kalju huumevälittäjävalelääkäri!

Kahvila-autot, huoltoajot ja erään jalankulkijan mielipide asiaan

Nyt olisi taas vaihteeksi sanottavaa pääkaupunkimme kaupunkisuunnittelusta. Rakas joka-aamuinen silmäkarkkini Hesari on ottanut asiakseen elävöittää Helsingin kaupunkikuvaa pienillä kahvila-autoilla. Ulkopaikkakuntalaisille selitettäkööt, että autot eivät siis ole varsinaisesti Helsingin Sanomien kahvila-autoja, vaan viittaan tässä Helsingin kaupungin nykyiseen toimintapolitiikkaan. Pääasiassa sivallukseni osuu Camionette-creppiautoon ja tähän uudempaan italialaissyntyisten kaupunkilaisten kahvilaratikkaan. Ja sitten meillä on tietysti Tonibell-jäätelöauto, mutta puhutaan siitä jäljempänä. (Camionetten voi muuten bongata Lasipalatsin edustalta ja ne crepit näyttävät ja tuoksuvat superherkullisilta. Käykääpä, ulkopaikkakuntalaiset, ihmeessä vilkaisemassa.)

Prosedyyri Stadissa menee nykyään suunnilleen näin: yrittäjähenkinen ihminen katsoo harmaassa katukuvassa ympäriinsä eksyneen näköisinä tallaavia turisteja ja saa idean perustaa pienen, söpön kioskin turistien ja kaupunkilaisten piristykseksi kohtalaisten rahallisten voittojen toivossa. Yrittäjähenkinen ihminen laittaa kymmensivuisen hakemuslomakkeen kolmena kappaleena vetämään kaupungin virastoihin. Helsingin kaupungin suojatyöpaikolla rakennusvirastossa, elintarvikevirastossa ja ties missä erikoisosastolla istuvat, sitruunaa syöneet, huumorintajuttomat, kurttuiset, hampaattomat ja läpeensä kieroutuneet takinkääntäjäbyrokraatit lukevat hakemuksen ja pistävät sen jälkeen pystyyn kilpailun siitä, kuka keksii ensimmäisenä jonkin mahdollisimman pienen ja typerän syyn, jolla hakemus voidaan hylätä. Happamat byrokraatit lähettävät hakemuksen takaisin yrittäjähenkiselle ihmiselle partaansa käkättäen ja ego pullistellen. Yrittäjähenkinen ihminen suivaantuu ja soittaa Helsingin Sanomille. Hesari kirjoittaa pullantuoksuisen uutisen, jossa yrittäjähenkinen ihminen kuvataan rehellisenä, riuskana ja suoraselkäisenä uhrina sitruunaa syöneiden, kurttuisten ja katkeroituneiden byrokraattien hampaissa. Koska kaupungin takinkääntäjäbyrokraateilta puuttuu sekä pallit että selkäranka, he pyörtävät kielteisen päätöksensä mitä pikimmin ja yrittäjähenkinen ihminen saa kahvilansa. Demokraattisesti valitut kaupunginvaltuutetut katsovat toimenpidettä vierestä leuka lattiaan loksahtaneena ja Stadin friidu täällä näppäimistön ilmaisukykyisemmällä puolella läpsäyttää kavion naamaansa (ns. facehoof).

Toimintaprosedyyriä vierestä seuranneena alan vähitellen ihmetellä, mikseivät kahvilayrittäjät voisi aikaa säästääkseen suunnata hakemuksensa vain suoraan hesarin toimitukseen. Toimittajat voisivat sitten valita joukosta sen sympaattisimman ja pullantuoksuisimman, joka saisi myyntipaikan. Samaan syssyyn voitaisiin alkaa etsiä jostakin huumorikauppiasta ja vaihtaa Helsingin kaupungin virastojen viikottaiset sitruunatoimitukset huumoritoimituksiin. Tätä kahvila-autofarssia seuratessa tulee väkisinkin miettineeksi, voisiko demokraattisen kaupungin hallinnosta olla demokratia jotenkin vielä kauempana. Varmaankin jotenkin, mutta toistaiseksi en ole keksinyt sitä.

Kaikkein naurettavin syy kahvila-autojen myyntipaikkahakemusten hylkäämiseen rakennusviraston toimesta oli mielestäni se, että autot tukkisivat jalkakäytävät. Hyvät rakennusviraston ihmiset: oletteko viimeaikoina kulkeneet kaupungilla. Ne kirotut jalkakäytävät ovat jo valmiiksi pullollaan niitä perhanan peltilehmiä. Otetaan esimerkiksi vaikka Mäkelänkatu välillä Mäkelänrinne-Sörnäinen. Kuljen tämän välin lähes päivittäin töihin ja takaisin joko jalkaisin tai pyörällä. Molemmilla puolilla tätä KUUSIKAISTAISTA TIETÄ on leveähkö jalkakäytävä, joka on sallittu sekä pyörille että jalankululle. Yli puolet kyseisestä jalkakäytävästä on kuitenkin autojen käytössä, sillä koska kuusi kaistaa nyt vaan ei selvästikään riitä, puolet jalkakäytävän ulkosyrjästä on varattu parkkipaikoiksi ja joka ikinen kerta työmatkallani saan väistää ajoradan puolelle bussin alle ainakin yhtä jalkakäytävällä pönöttävää rekkaa tai pakettiautoa, joka toimittaa lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita, sukellustarvikkeita tai ties mitä Mäkelänkadun putiikkeihin. Jostain syystä sekä jalankulkijat että autot kokevat suunnatonta halua purkaa ahtauden ahdistuksensa pyöräilijöihin, mutta puhutaan siitä toiste.

Toiseksi esimerkiksi ottaisin Stadin lippulaivan Aleksanterinkadun. Aleksilla autoilu on kielletty ja ajoradalla saa ajaa ratikoiden lisäksi "vain" huoltoajoa ja taksia. Tästä syystä Aleksin jalkakäytävät ovat täynnä takseja ja niitä viheliäisiä lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita ja sukellustarvikkeita toimittavia rekkoja ja pakettiautoja pitkin päivää. Ajoradalla taas ajelee onnellisesti taksien ja huoltoajojen seassa eksyneitä autoilijoita ja "eksyneitä" autoilijoita, jotka vain ihan pikkuisen oikaisevat. Kaikkein röyhkeimmät eksyilijät parkkeeraavat autonsa taksin ja huoltoajon väliin jalkakäytävälle kaydäkseen Stockalla, pahimmassa tapauksessa vielä osittain ratikkakiskoille estääkseen kanssaihmisten kulkemisen mahdollisimman tehokkaasti. Jos minulla jonakin päivänä sattuu olemaan sorkkarauta mukana ja näen tällaisen "eksyneen" auton, saattaa pieni hyrysysyjä vastustava kansalaisaktivisti sisälläni herätä ja pelti alkaa tummua. Ihan näin varoituksen sanana.

Sivistyneessä maailmassa, jossa kaupungeilla on ihan oikea rakennusvirasto, huoltoajot on lupa suorittaa keskustojen kävelykatuliikkeisiin vain aamuyöllä. Tämän jälkeen kävelykadun päähän nousee puomirivistö, joka laskeutuu kiltisti julkisille kulkuvälineille mutta estää armottomasti taksien, huoltoajojen ja "eksyneiden" autojen pääsyn apostolinkyydille tarkoitetulle alueelle. Jostakin kumman syystä tämä ei nyt vain käy meillä, koska se nyt vaan ei käy. Olisin tässäkin tapauksessa osoittamassa syyttävällä sormella rakennusvirastoa, sillä asia kyllä toimii rakennusviraston vallan ulkopuolella. Stadin toinen lippulaiva Stockmann tajusi pari vuotta sitten omistavansa tavaratalon vieressä kulkevan pätkän Keskuskatua. Keskuskadusta oltiin juuri joku aika sitten päätetty tehdä kävelykatu. Stocka remontoi oman pätkänsä nätiksi, pisti pari istutusta pystyyn ja aitasi kadun molemmista päistä puomeilla. Makkaratalon edessä olevalle pätkälle juntattiin yksi liikennemerkki pystyyn. Lopputulos: Stockan vieressä on viihtyisä kävelykatu, jossa on tilaa terasseille ja katosoittajille. Makkaratalon edessä on tavallinen katu, jolla on "ajaminen kielletty, ei koske huoltoajoa". Kävelykaduksi sitä ei tunnistais edes se kuuluisa vanha Erkkikään.

Näiden faktojen valossa ymmärtänette siis, miten naurettava rakennusviraston perustelu kahvila-autojen lupien epäämiselle on. Ensinnäkin: kyllä tähän sotkuiseen ja sekarotuiseen peltilehmälaumaan vielä yksi hieho sopii, varsinkin kun kyseessä on valioyksilö, josta olisi kaupunkilaisille jotain iloa ja hyötyä toisin kuin näistä muista kantturoista. Toisekseen: häätäkää ne hiivatin huoltoajot hevonhiiteen tuolta keskustan kaduilta ja teillä on ties kuinka monta potentiaalista paikkaa yrittäjähenkisten ihmisten kioskeille. Minun tuskin tarvitsee erikseen mainita, että Mäkelänkadun parkkipaikat olisi myös syytä siirtää sinne hevonhiiteen tai mielellään vielä kauemmaksi. Niiden tilalle mahtuisi kivasti pyörätie.

Lupasin vielä erikseen tuoda esille Tonibell-jäätelöauton. Tonibell on italialaisen papan omistama jäätelöauto, jolla kahdeksaakymmentä lähentelevä papparainen ajelee ympäri Helsinkiä myymässä jäätelöpuikkoja. Mies ei ole koskaan omistanut minkäänlaista lupaa toiminnalleen, koska ei ole sellaista edes hakenut. Jokin aika sitten Helsingin kaupungin rakennusvirasto haastoi ukon oikeuteen luvattomuudestaan. Vaari kertoi oikeudessa tehneensä ikänsä rehellistä yrittäjätyötä, maksaneensa veronsa ja jääneensä sittemmin eläkkeelle. Ahkera mies ei kuitenkaan osannut levätä laakereillaan, vaan hankki jäätelöauton Italiasta ja elättää nyt itsensä ja rouvansa jäätelönmyynnillä sen sijaan, että anelisi eläkkeitä ja tukiaisia kelan ja sossun luukulla. Oikeus katsoi miehen syyllistyneen luvattomaan jäätelönmyyntiin, mutta miehen korkeaan ikään ja toiminnan pienuuteen sekä harmittomuuteen vedoten oikeus antoi paapalle luvan jatkaa jäätelöautolla ajelemista. Kuluja ja sakkoja vaari joutui oikeuden päätöksellä maksamaan Helsingin kaupungille 50 euroa. Toisin sanoen Suomen oikeuslaitos nörttislangia käyttääkseni ownasi rakennusviraston ihan kympillä.

Mielestäni kaikkien Helsingin kaupungin virkamisten tulisi ottaa oppia oikeuden päätöksen oikeustajusta, myötätunnosta ja yleisesti ottaen asioiden kontekstiin asettamisesta. Jos eläkeiän reilusti ylittänyt pappa haluaa myydä lapsille jäätelöä eikä homehtua palvelutalon keinutuolissa Kauniiden ja Rohkeiden äärellä, se suotakoon hänelle. Jos yrittäjähenkinen kaupunkilainen haluaa myydä pakettiautosta suklaacreppejä, se suotakoon hänelle. Jos kaupunginosayhdistys haluaa avata uudelleen kaupunginosan lippakioskin ja myydä elintarvikehygienian rajamailla hillopullia, sekin pitäisi suoda. Isot linjaukset elintarvikehygieniassa ja kaupunkisuunnittelussa luovat isot puitteet pääkaupunkiseudun metropolin ja koko Suomen hallintoon, mutta nämä ovat pieniä asioita, jotka vaativat pieniä, kaupunkilaisjärjellä toteutettuja päätöksiä. Sen sijaa Helsingin autoilukulttuuri ja peltilehmien palvonta vaatisi niitä isoja linjauksia ja isoja päätöksiä. Suvaitsevaisuus on nyt aivan väärässä päässä tätä iso asia-pieni asia -skaalaa. Joten jättäkää nyt vaihteeksi ne sitruunat syömättä, nostakaa jalat pöydältä, hankkikaa jostain selkäranka ja alkakaa tehdä päätöksiä siellä. Jos tilanne ei parane, kaupunginvaltuutetut saanevat jossain vaiheessa kerättyä leukansa lattialta ja pistettyä sormensa peliin. Heillä kun on äänestäjien tuki menetettävänään, toisin kuin virkamiehillä. Silloin ehkä päästään takaisin demokraattiseen asioidenjärjestykseen ja jätetään tämä omituinen hesari vs. virastot -hallintotapa tulevaisuuteen. Ainakin toivoisin niin.

Persu, persu, persuti persu

Nyt muuten päästään asian ytimeen: ajattelin avautua persuista. Ja huomatkaa, että käytin sanaa persu. Ihan vieläpä tarkoituksella. Ja nimenomaan juuri siksi, että se tuo mieleen perseen. Mielestäni persu on oikein naseva lyhenne, sillä perussuomalaiset tuovat mieleeni usein perseen. Enkä nyt tarkoita semmoista kiinteää, hieman ruskettunutta, karvatonta, lihaksikasta persettä joka on kiinni komeassa, nuoressa, lihaksikkaassa miehessä. Enemmänkin tarkoitan sellaista karvaista, hikistä, laardilla kyllästettyä keski-ikäisen, ylipainoisen, ruman miehen persettä. Sellainen minulle tulee mieleen, kun ajattelen persuja. Toivon todella, että tämä blogikirjoitus pääsee googlen "persu"-hakutuloksiin mahdollisimman korkealle. Ihan vain siksi, että koska perussuomalaiset ovat niin kärkkäästi kertoneet hyvin värittyneen mielipiteensä monista minulle läheisistä ihmisryhmistä, palauttaisin kohteliaisuuden mielelläni kertomalla vastalahjaksi mielipiteeni heistä.

Täytyy myöntää, että suhteeni persuihin on ristiriitainen. Persujen kansanedustajien huvittavat toilailut ja lähes satiirin tasolle jo valmiiksi viritetyt mielipiteet ovat hassuja. Tyhmille julkkiksille on kiva nauraa. Toisaalta nauru hyytyy nopeasti kun muistaa, että nämä urvokkeet istuvat maamme parlamentissä ja säätävät lakeja. Ja että joku on oikeasti äänestänyt ne sinne. Se pelottaa.

Tämän päivän lehdessä oli onneksi helpottava uutinen, joka viittaa tähän James Hirvisaaren kirjoitukseen. Hirvisaari suomii kirjoituksessa "mediaa" vallan väärinkäytöstä ja persujen tekemisestä naurettavaksi kutsumalla puoluetta persuksi. Hirvisaari kirjoittaa: "Jos joku kirjoittaa ”persuista”, kirjoittakoon sitten myös ”jutkuista” ja ”nekruista”. Tässä Hirvisaari siis selvästi sanoo, että persut ovat erillinen etninen ryhmänsä ja hänestä persu on rasistinen ilmaisu. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti suunanton helpotus. Minä kun olin jo ehtinyt pelästyä, että persut kannattajineen ovat suomalaisia.

Mutta jos persut ovat oma etninen ryhmänsä, mistä he sitten ovat peräisin? Vaalea iho viittaa euraasiaan, mutta muita vihjeitä tämän sulkeutuneen ja vihamielisen ihmisjoukon alkuperästä ei ole tarjolla. Henkilökohtaisesti minulla on kaksi teoriaa: ulkoavaruus tai Neuvostoliiton ja Kekkosen aikaan Suomen käymättömiin korpiin salaa sijoitettu pieni suomensukuinen, sisäsiittoinen heimo, joka on pidetty täysin eristyksissä ulkomaailmasta ja joka on sen vuoksi sekä taantunut älyllisesti jonnekin Keski-Ajan pimeämmälle puolelle että jämähtänyt Kekkosen aikaan.

Ulkoavaruusteoriaa tukee erityisesti kaikkien lempipoliitikko Jussi Halla-Aho, joka on ilmoittanut kokevansa syvää hinkua päästä Marsiin ja jonka edesottamukset ovat niin ufoja, että alienit tulevat väkisinkin mieleen. Miehen ulkoasukin on jotenkin epäinhimillinen. Jos katson Hallista sivulta, mieleeni tulee jostain syystä aina kuollut silakka, jonka näin 5-vuotiaana Kööpenhaminan kadulla. Miksi Köpiksen märillä kaduilla makasi kuollut silakka, mistä se oli sinne tullut ja miksi se päätti niin elävästi piirtyä 5-vuotiaaseen mieleeni? Teoriani on, että silakka oli oikeasti Jussi Halla-Aho, eikä se ollut lainkaan kuollut, vaan lepäsi, tutkiskeli ja odotti. Ajan ollessa kypsä se evolvoitui ihmiseksi ja päätti syystä tai toisesta alkaa poliitikoksi. Jos minun ja silakan kohtaaminen johti siihen, että Halliksesta tuli nimenomaan suomalainen poliitikko, pyydän sitä mitä syvimmin anteeksi. Ehkä juuri tietty silakkamaisuus ja sen ilmeneminen oikeissa kuvakulmissa sai Halliksen niin kovasti kavahtamaan Aamulehden kuvia ja aloittamaan boikottinsa. Ehkä Aamulehden kuvaaja johtaa salaista alienien vastaista vastarintaliikettä, joka oli juuri paljastamassa maailmalle Halliksen synkän salaisuuden. Tietenkään emme voi täysin sulkea pois myöskään Itämereen valutettujen ympäristömyrkkyjen aikaansaamaa mutanttia.

Kekkosteoriaa taas tukevan James Hirvisaaren kirjoituksen tapaiset lohkaisut, jossa kauhistellaan nykyaikaisen sananvapauden suomaa vapautta sanoa ikäviä asioita vallanpitäjistä ja tehdä julkkiksista naurunalaisia, jos he eivät pidä varaansa. Sillä julkkiksia te olette ja vieläpä aivan itse osanne valinneet, joten ihan turha vinkua ja vuodatella martyyrikrokotiilin kyyneleitä. Myönnän toki, että media ei aina tutki asioita loppuun asti ja olen itsekin monta kertaa hakannut otsaani joko näppäimistöön tai ruokapöytään jonkin mediavälineen idioottimaisia virheitä potiessani, mutta toimittajan asiavirheet ja poliitikon suusta loikkaava sammakko ovat valitettavasti kaksi aivan eri asiaa. Mitäs sanotte typeriä asioita ja teette typeriä tekoja julkisilla paikoilla. Kyllä me nauramme Kekkosellekin nykyään. Ja jos kekkoslinjalle lähdetään: kuinkas moni teistä on niin kova jätkä, että on kiivennyt palmuun?

Ja sitten tämä iso persuongelma. Teidän puolueenne nimi on Perussuomalaiset. Keskusta on kepu ja Sosiaalidemokraatit ovat demareita. Kokoomus on Kokoomus, sillä nimi on jo valmiiksi tarpeeksi lyhyt ja suuhun sopiva. Jos kerran persu on pannassa, keksikää meille joku toinen lyhenne. Pesut? Peeässät? Russut? Persikat? Pekonit? Pernat? Perskeleet? Perkuujätteet? Perssuti?

Jos vedetään kieli takaisin suuhun poskelta ja sen avulla aletaan suussa muodostaa ihan vakavia sanoja välillä. Luulen tietäväni, mikä persujen ongelma ihan oikeasti on: primadonnalla on mennyt pissi päähän ja pari hernettä on livahtanut siinä samalla patjan alle. Perussuomalaiset jyristivät eduskuntaan rinta rottingilla, suu messingillä ja puhuivat siinä samalla suulla, josta Mick Jaggerinkin sopisi olla kateellinen. Nyt on tainnut vaalivoittajalle alkaa totuus paljastua hissuksiin. Tässä välissä täytyy erikseen mainita, että minä kunnioitan Timo Soinia. Soini on hoitanut asiansa ja pestinsä ihailtavan hyvin, vaikka onkin pelannut todella kovilla panoksilla. Ja varmaankin puolueeseen kuuluu muitakin ihmisiä, joita kykenisin kunnioittamaan, vaikka mielipiteemme eroaisivatkin. Mutta kun puolueen äänekkäimmät kihisijät sattuvat kuuluvan juuri siihen ihmistyyppiin, jota en voi sietää: ihmisiin, jotka erittäin kärkkäästi syyttävät muita, muodostavat voimakkaita mielipiteitä vaivautumatta oikeasti perehtymään asiaan, vikisevät, inisevät, nipottavat, marisevat, valittavat, nurisevat ja suureen ääneen kuuluttavat pystyvänsä vaikka itse parempaan. Pistä nyt sitten tuollainen oikeasti valtaan ja sano, että näytäpä nyt sitten. Seurauksena on lisää syytöksiä, ininää, nipotusta, marinaa, vikinää, nurinaa ja valitusta siitä, kuinka itk itk vää vää median sedät kiusaa, ruoka on pahaa eikä tätä mun lakialoitetta kannattanu kukaan.

Ja mistäkö tiedän, että persut muodostavat voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan? Vastaukseni lähtee nyt vähän kiertäen, mutta koittakaa kestää. Sokrates oli viisas mies ja ihailen häntä fanitytön innolla. Sokrateksen suurin oivallus oli, että hän tiesi vain, ettei tietänyt mitään. Lavennettuna siis Sokrates halusi sanoa, että mikään asia ei ole yksinkertainen, helposti selitettävissä tai selväsi niin tai näin. Sen sijaan kaikissa asioissa on hyvät ja pahat puolensa ja totuus on jossakin niiden välimaastossa. Jos totuuden haluaa oikeasti löytää, pitää ensin väitellä itsensä vähintään tohtoriksi ja sen jälkeen vastata voimakas ehkä. Valitettavasti ehkä on juuri se, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Ihmiset ovat pääsääntöisesti keskittymiskyvyttömiä adhd-apinoita, jotka eivät halua kuulla ensin monta minuuttia kestävää alustusta ja taustatietoja ja sen jälkeen vastaajan perusteluja siitä, miksi asia on hänen mielestään enemmän näin, mutta tämän ja tämän tutkimuksen mukaan se voisi kenties olla noinkin, joten varmuudella en voi asiaa sanoa. Sen sijaan jos keskusteluun tulee mukaan persu, joka ilmoittaa heti maahanmuuttajien olevan vastuussa, viisaan tohtorin esitelmä kantautuu kuuroille korville ja adhd-apina alkaa syyttää maahanmuuttajia.

Eli tiedän persujen muodostavan voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan siitä, että heillä ylipäätään on voimakkaita mielipiteitä. Mikään ei ole yksinkertaista. Ei mikään. Ei edes se, käytetäänkö persu-sanaa loukkaavasti vai ihan vain siksi, että se on lyhyt. Joten päätänkin nyt tämän kirjoitukseni kehoitukseen: seuraavalla kerralla kun tapaatte viisaan ihmisen, joka tietää jostain asiata paljon ja kysyttyänne kysymysen hän vetää vastauksen aluksi henkeä sillä tietyllä tavalla, jolla ihmiset vetävät henkeä kerätessään ajatuksiaan ja jäsennellessään pitkää ja perusteltua vastausta, kuunnelkaa häntä mielenkiinnolla ja tarkkaavaisesti. Esittäkää jatkokysymyksiä. Olkaa kiinnostuneita. Painakaa vastaus mieleenne. Jokainen sellaisen ihmisen huulilta pudonnut lause on osa ihmiskunnan arvokkainta aarretta: perusteltua tietoa. Se on meidän paras aseemme perussuomalaisuutta vastaan.

Nettikilpailut ovat shoppailun vaihtoehto

Hei, olen Rainbow Dash ja koukussa nettikilpailuihin. Ja koska arvostan kierrätystä, kierrätän myös blogitekstieni aloitukset. Enivei, osallistun siis hullun lailla nettikilpailuihin. Arvontasivujen tilastojen mukaan olen osallistunut 1518 kilpailuun sivuston kautta ja voittanut kahdeksan kertaa. Tilasto valehtelee alakanttiin, sillä olen osallistunut kilpailuihin muitakin reittejä ja viimeisin voitto on vielä lisäämättä tilastoihin: voitin Suupohjan kehittämisyhdistyksen arvonnassa heijastimia ja kehäkukan siemeniä. Siis ihan oikeasti. Edes minä en kykenisi keksimään mitään noin satunnaista.

Otin asian puheeksi, koska nettikilpailuilla pystyy mielestäni kätevästi torjumaan nykyajan turhaa kulutushuumaa. Aloitin aikoinaan kilpailuihin osallistumisen, kun talouteni pikkuisen romahti. Sanon pikkuisen, koska romahdus oli enemmänkin sellaista "löysät pois" -luokkaa. Kuulun näihin nykyajan kuuluisiin downshiftaajiin, jotka tekevät vähemmän töitä ja kuluttavat enemmän aikaa kaikkeen jonninjoutavaan, kuten kavereiden ja perheen kanssa kommunikoimiseen, mummon auttelemiseen, kirjojen lukemiseen, fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, kulttuurista nauttimiseen ja tällaisen turhanpäiväisen blogin kirjoittamiseen. Tosin ammattini luonteesta johtuen downshiftaus on tässä välillä jo ehtinyt muuttua upshiftaussuuntaiseksi, joten älkää hermostuko. Kyllä minustakin vielä tuottava yksilö saadaan.

Joka tapauksessa downshiftaus toi muassaan palkanalennuksen ja sitä kautta pienoisen ongelman: kuten kuka tahansa nykyajan ihminen, minullakin on iso tarve haalia itselleni kauniita ja kiiltäviä asioita, jotka ojentelevat viettelevästi käsiään kaupan hyllyltä. Töiden vähenemisen jälkeen rahat eivät kuitenkaan enää riittäneet tyydyttämään kulutushuumaa. Rahat riittivät asuntolainaan, ruokaan ja HSL:n kuukausilippuun, mutta eivät juuri muuhun. Ratkaisuna kulutusnälkääni keksin nettikilpailut. Netti on täynnä tahoja, jotka haluavat lahjoittaa ihmisille asioita ilmaiseksi. Tarvitsee vain täyttää yhteystietonsa ja olla juuri se onnekas, joka nostetaan arvontakorista oikean palkinnon kohdalla. Kilpailut tuntuvat olevan tämän hetken kuumin trendi markkinointikonsultoinnissa tai jotakin sinnepäin. Tästä johtuen joka ikisellä pikkufirmalla on netissä ja/tai Facebookissa pienimuotoinen arvonta käynnissä. Arvontojen suuresta määrästä ja palkintojen näennäisesti alhaisesta arvosta johtuen voittomahdollisuudet ovat aika hyvät. Näppituntumalta sanoisin voittomäärän olevan noin kaksi voittoa kuukaudessa. Ei huono, vai mitä. Tosin, kuten jo mainitsin, mistään Karibian risteilyistä ei ole kyse, vaan muutaman kympin tavaroista kuten T-paidoista tai keksipurkeista. Arvokkain voittoni taitaa olla Helsinki-Tukholma-Helsinki-risteilylahjakortti. Taitaapi mokoma olla jo viides, joka roikkuu tänä vuonna meidän jääkaapin ovessa. Muut neljä olivat peräisin sukulaisilta, jotka olivat saaneet ne kavereiltaan, jotka puolestaan olivat saaneet ne ties mistä. Sattuneesta syystä voitto ei tuntunut ihan niin hohdokkaalta kuin kuulostaa. Avaruusaihein koristeltu lelulaatikko oli hienompi.

Kilpailuihin osallistuminen on kuin varjoshoppailua. Ensin on huomiovärillä koristeltu linkki: "osallistu arvontaan ja voita vuoden kanankakat tästä". Klik. Seuraavalla sivulla on arvonta yhteystietolomakkeineen ja kuva tuotteesta, jonka olet jo melkein voittanut. Tämä vaihe on mielestäni suoraan verrannollinen shoppailun hypistelyvaiheeseen, jossa tuotetta tökitään varovasti ja pohdiskellaan, haluaisiko sen oikeasti. Kaupassa rajoittavana tekijänä toimii yleensä hinta, arvonnoissa onni. Molemmissa tapauksissa joutuu myös pohdiskelemaan, haluaako tavaran ihan oikeasti. Arvonnoissa kun voi olla voittona ihan mitä tahansa pastakauhasta Mariah Carrey-actionfiguurin kautta kaamoslomaan Kauhavalla. Murphyn laki astuu lähes välittömästi kuvioihin, jos yhteystietonsa täyttää kuponkiin, josta voi voittaa jotakin, mitä ei ihan oikeasti halua. Turha tavara on turhaa tavaraa, vaikka se kuinka olisikin arvontavoitto.

Oikeastaan arvontojen taustalla ovat samat asiat kuin shoppailun: unelmat. Arvontakuponkeja täytellessä voi haaveilla unelmalomista ja hienoista design-sohvista, vaikka niitä ei tietenkään todennäköisesti saa. Shoppaillessa puolestaan ihminen täyttää elämässää unelmatyhjiötään, joka kaipaa jatkuvasti uusia haaveista, uusia tavoitteita ja uusia tarpeita. Ihminen on eteenpäin pyrkivä eläin. Arvontojen kautta tätä tyhjiötä voi täyttää ilman, että rahaa kuluu senttiäkään. Ja onhan se aika hieno tunne, kun saa pienen paketin postitse ja saa kaivaa ne Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet onnittelukirjeen kanssa kuoren pohjalta. Se tuntuu huomattavasti paremmalta kuin heijastimen ostaminen.

Tietenkään mikään tässä maailmassa ei ole oikeasti ilmaista. Arvontojen kylkiäisinä saa mitä mielenkiintoisinta postia. En ole enää edes viitsinyt laskea, kuinka monta kertaa spämmisähköpostiosoitteeni on eronnut Bonnierin ja Yhdistyneiden kuvalehtien sähköpostilistoilta. Toisaalta sähköpostilistojen joukossa on helmiäkin, joiden tilaamista olen jatkanut. (No, okei, se oli Levykauppa Äx ja olen jatkanut listan tilaamista vain siksi, että minusta on hauska kuulla olevani kakkapylly.) Samoin Facebook-syötteeni täyttyy aika herkästi mitä jännittävimmistä päivityksistä ja joku psykologiparka saisi varmaan romahduksen, jos yrittäisi määritellä persoonani tykkäyskohteiden perusteella. Toisaalta lienee noista arvonnoista ja niistä kertyvistä spämmäyslistoista jotain hyötyä yrittäjillekin, sillä vaihdoin jokin aika sitten esimerkiksi sähkösopimukseni toiselle firmalle, kun vallan sieltä soittivat ja tarjosivat edullisempaa ja ekologisempaa vaihtoehtoa. En kuitenkaan suosittele kilpailuita ihan nöböimmille n00beille, sillä jos ei osaa haistaa palaneen käryä oikeiden arvontojen kohdalla ja jättää säännöt lukematta, saattavat yhteystiedot päätyä ihan mihin tahansa. Erityisesti ei kannata heittäytyä liian ahneeksi, sillä kovimmat palkinnot tarkoittavat useimmin juuri spämmilistalieroja, joilla todennäköisesti ei ole mitään aikomusta arpoa koskaan yhtään mitään. Ahneen palkka on viagramainoksilla täyttynyt postilaatikko ja silloinkin on päässyt vähällä. Joten täytelkää kiltisti vain niitä t-paitakuponkeja siellä.

Kilpailuihin osallistuminen on hauskaa ja voittaminen on hauskaa. Kokeilkaa tekin. Ehkäpä juuri joku teistä jonain päivänä voittaa sen Karibian risteilyn. Aina voi haaveilla ja tyhjän saa pyytämättäkin. Ja onhan ne T-paidatkin ihan kivoja. Ja pastakauhat. Ja Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet.

Kruunuvuorenrannan joukkoliikennesillasta, eli hei haloo nyt oikeesti

Kaupunkisuunnittelu on tunteita herättävä asia. Mikään ei saa valveutuneita pääkaupunkiseutulaisia nousemaan tehokkaammin barrikadeille kuin Ilkeän Kaupunkisuunnitteluviraston iso paha suunnitelma. Kaupunkisuunnittelu saa kuulla kunniansa usein ja hyvä niin, sillä näin toimii demokraattinen ja vapaa maa: ihmiset saavat osoittaa mieltään lähipuiston puolesta, jos siltä tuntuu. Harvemmin mielenosoituksella on mitään vaikutusta näin pienessä mittakaavassa, mutta ihmiset saavat purkaa itseään ja mennä kotiin iloisin mielin tuntien itsensä kansalaisaktivisteiksi. Näin säästytään kätevästi isommilta rähinöiltä.

Viimeaikoina yksi eniten tunteita herättänyt kauhistus on kaupunkisuunnittelun idea vetää joukkoliikennesilta Kruununhaasta Korkeasaaren kautta Laajasaloon. Siltaa pitkin olisi tarkoitus ajaa joko ratikalla tai bussilla ja mahdollisesti myös polkupyörällä ja jaloilla. Silta loisi suoran yhteyden Keskustasta Laajasaloon, säästäisi päivittäin satojen ihmisten aikaa minuuttitolkulla, vähentäisi autoilua ja toisi Laajasalon kulkuyhteydellisesti lähemmäs Keskustaa, jolloin Laajasaloon ja tulevaan Kruunuvuorenrantaan voitaisi rakentaa lisää kaupunkilaisten kipeästi kaipaamia, kohtuuhintaisia asuntoja hyvien kulkuyhteyksien päässä. Siis eihän tämä nyt missään nimessä käy!

Jostain syystä (jota Itä-Pasilalaisena en kykene ymmärtämään, sillä asian käsittäminen vaatisi ilmeisesti Laajasalolaiset aivot) silta on kerännyt vakaan ja agressiivisen vastustuskunnan. Vastustajat perustelevat sillan vastustamista ties millä, mm. silta on ruma (siltaa ei käsittääkseni ole vielä suunniteltu ulkonäköön asti), silta ei sovi kaupunkikuvaan (koska Helsingin keskustassahan ei vielä ole yhtäkään siltaa Laajasalosta puhumattakaan), onhan meillä jo se metro (joka ei mene Laajasaloon, Korkeasaareen eikä Kruununhakaan) ja mutkun sit me ei päästä enää niin lähelle meidän kaupunkihuvilaa meidän purjeveneellä. Tuo viimeinen syy lienee ainoa oikea syy sillan vastustamiseen. Että voi rikkaan elämä joskus ollakin niin vaikeaa.

Joka tapauksessa sillan vaihtoehdoksi on ehdotettu lähes yhtä kirjavia asioita kuin millä sillan vastustamista on perusteltu. Yksi suosituimmista ehdituksista on köysirata. Köysiradat ovat siistejä, jos niillä ajaa Sveitsin lomalla patikoimaan vuoristoon. Sen sijaan työmatkalla marraskuun loskassa hieltä haisevan spurgun vieressä aikaisin aamulla köysirata tuskin on yhtään siisti. Työmatka ruuhkassa on kivoimmillaan silloin, kun se ei kestä kovin kauaa. Köysirata on hidas. Hitaita ovat myös lautat ja vesibussit. Mutta kun tälle linjalle kerran on lähdetty, niin ei nyt jätetä visioimista tähän.

Entäs vuoristorata? Mikään ei piristä tylsää matkaa niinkuin muutama hyvin ajoitettu alamäki ja silmukka. Tästä nyt aivan varmasti tulisi turistinähtävyys. Ja vuoristorata olisi vielä köysirataa nopeampikin. Joka viides kuljetus voisi olla muovilla päällystetty ns. spurguvuoro, johon laitettaisi kaikki pahoinvoivat. Tällöin oksentelevat oksentaisivat sentään kaikki vain toistensa niskaan.

Koulutetut valaat? Valaat voisivat kantaa ihmiset selässään rannalta toiselle. Valaat olisivat aidosti ekologinen vaihtoehto ja samalla voitaisiin lisätä ihmisten tietoisuutta valaiden suojelussa. Jos kastuminen pelottaa, miten olisi koulutetut merimetsot? Vangitaan kaikki saaristoluontoa raiskaavat merimetsot, laitetaan niille valjaat ja opetetaan ne vetämään lauttoja. Näin saadaan kaksi vaivaa pois pelistä yhdellä iskulla.

Lauttasaaren vesitornin lautasesta kyhätty ilmatyynyalus? Lauttasaaren vesitornille on mietitty uusiokäyttöä jo vuosia. Irroitetaan tornin lautasosa, sijoitetaan sen alle valtava ilmatyyny, perään moottori ja kuljetetaan ihmiset lahden yli sillä. Jos vesitornin päällinen ei sovi, tilalle voidaan harkita myös esimerkiksi makkaratalon makkaraa.

Guggenheim-Sealife-tunneli? Guggenheimille ei tunnu löytyvän Helsingistä paikkaa, vaikka niin monet sen tänne haluaisivat. Rakennetaan lasista tunneli Kruunuvuorenlahden alitse ja sijoitetaan Guggenheim sinne. Ihmiset voisivat ihailla nykytaidetta ja Suomenlahden pohjaa työmatkansa aikana. Tunneliin voisi asentaa lentokentiltä tutun liukuhihnan, jolla ihmiset voisivat seisoa ja katsella ohitse lipuvia taideaarteita ja lahden pohjassa mätäneviä polkupyöriä aamunsa ratoksi. Vaihtuvat näyttelyt (ja uudet polkupyörät) toisivat vaihtelua arkimatkustamiseen. Liukuhihna voisi vielä kätevästi muuttua liukuportaiksi kummassakin päässä ja säästää ihmiset turhalta linjanvaihdolta.

Jeesus-kengät? Suomi on insinöörien ja keksijöiden luvattu maa. Hankitaan lääninkeksijä keksimään kengät, jotka mahdollistavat veden päällä kävelemisen. Vesijuoksu on lääkäreiden mukaan terveellistä, joten Helsinkiläisten lääkärikulut todennäköisesti laskisivat merkittävästi, jos ihmiset hölköttelisivät vetten päällä töihinsä ja takaisin päivittäin. Toinen vaihtoehto on etsiä jostain Mooseksen kyvyillä varustettu ihminen ja palkata hänet jakamaan Kruunuvuorenlahden vesi kahtia puolen tunnin välein (vartin välein ruuhka-aikana).

Vesisuksirata? Helppoa: viritetään lahden yli hiihtohissiä muistuttava köysi ja kiinnitetään siihen kapuloita. Laitetaan köysikyhäelmä pyörimään tarpeeksi nopeasti ja ihmiset voivat hiihtää lahden yli vesisuksilla. Takuulla halpa vaihtoehto.

Katapultti tai elävä tykinkuula? Ammutaan ihmiset lahden yli katapultilla, päällystetään Kruununhaan rantatalot vaahtomuovilla ja asennetaan talojen väleihin isot verkot. Takuuvarmasti nopein tapa päästä lahden yli. Vaarallista? Ehkä, mutta ei niin vaarallista kuin vierekkäin kelluvista krokotiileista rakennettu silta, syväkäsipohja tai virveliin kiinnittäminen ja vastarannalle kelaaminen. Tai miten olisi puujalat, pitkät, pitkät puujalat?

Noin, nyt olen minäkin tehnyt oman osuuteni kansalaisaktivismista. Oletteko nyt tyytyväisiä? Ideoita löytyisi todennäköisesti lisää, jos viitsisin kannustaa mielikuvitukseni ylikierroksille, mutta eiköhän pointtini tullut jo selväksi. Tehkää se joukkoliikennesilta. Se voi olla tylsä, harmaa ja tavallinen, mutta se on kätevä. Tylsään, harmaaseen ja tavalliseen arkiliikenteeseen se on kuitenkin se paras vaihtoehto. Ja Laajasalolaisille purjeveneenomistajille suosittelen kansalasiaktivismin suuntaamista uuden purjevenesataman rakentamiseen jonnekin muualle, mielellään mahdollisimman kauas joukkoliikennesilloista.

Taas tästä naisettomuudesta

Aamun hesari valisti taas lukijaansa sen verran provosoivasti, että täytynee taas ottaa näppäimistö kauniiseen kavioon. Hannu tässä kertoo haastattelun muodossa, kuinka on ihan normaali, raivoraitis, kiltti ja mukava nelikymppinen, mutta ei ole ikinä saanut naista. Ihan ensimmäisenä on aivan pakko todeta, että ystävä kallis, jos on nelikymppisenä neitsyt, se ei ole normaalia. Niinkuin jo aikaisemmin Breivikistä kirjoittaessani totesin, nörtteys ei ole syy naisettomuuteen. Olisin myös vähän sitä mieltä, että ujous ei sellaisenaan ole syy naisettomuuteen. Sitä paitsi Hannu väitti, että hänellä on ystäviä. Jos on ystäviä, on ihmiskontakteja. Patologinen pelko on siis poissa laskuista.

Mikä sitten mättää? Karkeasti arvioiden mahdollisia syitä lienee kaksi: Hannu on jotenkin kieroutunut ja limainen tai Hannu on pohjattoman tylsä. Jos jätetään kieroutunut ja limainen pois laskuista (koska en suostu sellaista Hannusta uskomaan, sillä hän käy kaikesta huolimatta minua sääliksi) ja pureudutaan pohjattoman tylsä-puoleen. Ensinnäkin täytyy pureutua hieman määritelmään. Pohjattoman tylsä tarkoittaa tässä persoonatonta, hajutonta, mautonta, keskivertoa ja kitkatonta henkilöä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa ei keksi mitään yhteistä puhuttavaa. Maailmassa on onneksi sellainen järjestys, että ihmiset ovat erilaisia ja mieltymykset eroavat. Joku, joka on jonkun mielestä pohjattoman tylsä, on jonkun toisen mielestä hyvinkin mielenkiintoinen. Kaikissa on joku särmä. Ongelmaksi pohjaton tylsyys muodostuu, jos ottaa lähestymistavaksi ns. YK-taktiikan eli yrittää hampaat irvessä välttää jokaista asiaa, josta toinen voisi olla pitämättä. Lopputulos on persoonaton kompromissa, jossa ei ole mitään tarttumapintaa. Hannu sanoi lehtijutussa olevansa valmis mukautumaan. Sepä se ongelma juuri on! Ihmiset etsivät itselleen vastakappaletta, eivät peilikuvaa.

Valitettavasti lehtijuttu tyytyi vain päivittelemään, eikä kertonut Hannusta oikeastaan muuta kuin koulutustason (korkeakoulu) ja sen, että mies on kiinnostunut Toisesta Maailmansodasta (viimeisin Hannun lukema kirja kertoi siitä). Korkeajännitys-tyylinen harrastuneisuus ei pahemmin taida naisiin valitettavasti vedota. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos haluaa kumppanin, kannattaa nousta ylös perseeltään ja tehdä jotakin. Harrastus on hyvä tapa löytää samanmielisiä ihmisiä ja yhteinen puheenaihe löytyy välittömästi. Harrastuksen laadulla ei pahemmin liene väliä, kunhan siitä on aidosti kiinnostunut. Kun harrastus vie mennessään, turha jännittäminen unohtuu ja äkkiä huomaa olevansa puheväleissä useammankin naisen kanssa. Tässä muutama esimerkki.

Koira-agillity. Tai jäljestäminen, toko, näyttelyt tai mikä tahansa muu koiratoiminta. Tämä tietenkin vaatii ensinnäkin koiran ja toisekseen innostusta harrastaa sen kanssa, mutta naisten läheisyys on taattu. Koiraihmiset ovat yleensä reiluja, reippaita ja raittiita ulkoilmaihmisiä, jotka järjestävät talkoilla mätsärinsä ja myyvät toisilleen nakkisämpylöitä rotujärjestön toiminnan tukemiseksi. Koiran omistamisessa on sekin hyvä puoli, että söötti, kosteasilmäinen muppe vetää helposti puoleensa satunnaisia silittelijöitä ja suorastaan avaa keskustelun omistajansa puolesta. Koirapuistoista löytää myös helposti uusia tuttavuuksia ja taaskaan puheenaihetta ei tarvitse suotta haeskella. Koiran kanssa voi kaiken lisäksi helposti vedota vaivihkaa naisten heikoimpaan kohtaan: miehen hoivavietti vetää naisia puoleensa kuin magneetti. Tietenkin tämä kaikki olettaen, että Hannu ei ole allerginen.

Kendo, Aikido tai muu vastaava taistelulaji. Älä anna stereotypian hämätä. Nykyään itämaisia kamppailulajeja harrastaa lähes yhtä moni nainen kuin mieskin. Bonuksena saa vielä hyvän fyysisen kunnon ja kaikki sen suomat edut. Jos kamppailulajit eivät kiinnosta, mikset alkaisi harrastaa japanilaista kulttuuria muuten? Manga- ja animefanit eli Otakut vasta klikkiytynyt ja omistautunutta porukkaa ovatkin, vieläpä naisvoittoista. Otakuksi rupeamisen bonuspuolista paras lienee, ettei enää ikinä tarvitse hävetä katsovansa pornoa, kunhan vain se on piirrettyä ja kaikilla on isot silmät. Valitettavasti Hannu todennäköisesti olisi Suomen vanhin otaku, joten ikäseuraa manga-porukoista tuskin löytyisi.

Lavatanssit. Se vanha ja perinteinen. Naiset arvostavat edelleen tanssitaitoista miestä. Tietenkin ensin kannattaa opetella tanssimaan, sillä varpaille tallaajaa tuskin kukaan haluaa. Tanssikurssit lienevät myös hyvä paikka löytää naisia. Lavatansseista löytyvät neitokaiset lienevät kuitenkin otakujen vastakohtia eli hieman ikääntyneempää polvea ja miinuksena pitää myös sietää iskelmämusiikkia. Tosin Hannun musiikkimausta ei ollut jutussa puhetta, joten mistäpä sitä tietää.

Laskuvarjohyppääminen, syvänmerensukellus tai jokin vastaava "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" -laji. Mieskeskeisiä? Ei todellakaan. Jälleen kerran harrastuneisuus menee Nykästä lainatakseni fifty-sixty. Adrenaliinilajit yhdistävät porukan helposti, sillä ääritilanteet sitovat ihmisiä yhteen laumavaiston voimin. Lisäksi suurinta osaa näistä lajeistä pystyy suurimman osan ajasta harrastamaan vain ulkomailla, joten pitkä leiriytyminen jossain homeisessa parakissa pienellä porukalla luo väkisin ihmissuhteita. Adrenaliinihuumaan jää kuulemma myös helposti koukkuun, joten lajien pariin jää varmasti helposti koko loppuelämäksi. Vaikka ei saisikaan naista, on sentään mielenkiintoista tekemistä.

Mikä tahansa muu harrastus, joka Hannua sattuisi kiinnostamaan. Vakavasti puhuen ongelmahan lähtee ihmisen sisältä. Jos etsii itselleen kumppania, pitää ensin löytää itsensä. Jokainen ihminen on jollakin tapaa mielenkiintoinen. Etsi se, kehitä sitä, yllätä itsesi, innostu ja jatka siitä. Äkkiä huomaat, että ympärillä on paljon kannustavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita sinusta. Se on tie ihmisten sydämiin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Oi niitä aikoja

Taidan olla tulossa vanhaksi. Päättelen tämän siitä, että haikailen vanhojen hyvien aikojen perään. Pääasiassa sinne 90-luvun loppuun tai 2000-luvun alkuun, jolloin osattiin vielä tehdä kunnollisia tietokonepelejä. Eivät nämä nykyiset beta-läpiräiskinnät ole mistään kotoisin verrattuna vanhoihin tosinaisten peleihin. Esimerkiksi silloin joskus seikkailupelien kultakaudella puzzlet olivat niin vaikeita, että kokonaiskestoltaan lyhytkin peli saattoi kestää hyvinkin kuukausikaupalla. Eikä muuten ollut internetiä, josta etsiä läpijuoksuohjeet. Piti pärjätä joko kaveriporukan turvin tai ihan omien pikku aivosolujen avulla. Nykyajan ongelmapelien ongelmat tuntuvat sen rinnalla tasoltaan tämänkaltaisilta: hahmosi pitäisi kulkea portista, mutta portinvartija ei päästä sinua, koska on ärtyisä, nälkäinen ja kertoo samassa lauseessa rakastavansa yli kaiken raakoja lanttuja. Ja kas kummaa, vieressähän on aivan sattumalta lanttupelto. Mitenköhän kummassa tilanteen saisi ratkaistua?

Viimeaikoina olen nostalgiannälkääni ahmaissut kaksi Gabriel Knight -romaania ja pelannut vanhoja kunnon Thief-sarjan pelejä. Täytyy myöntää, että Gabriel Knight seikkailupelisarjan luojattaren Jane Jensenin ilmiömäinen kyky luoda koukuttavia, jännittäviä, vaikeita ja tarinaan uppouduttavia seikkailupelejä ei oikein taivu kirjailijan kyvyiksi. Ensimmäinen GK-romsku putosi johonkin ontuvan fanficin ja väritetyn läpijuoksuohjeen välimaastoon, eikä onnistunut lainkaan sulkemaan sisälleen Sins of the Fathersin synkkää romantiikkaa. Toinen oli parempi, mutta sekin jäi vääjäämättä roskaromaanin tasolle viihdyttävyydeltään. Sitä paitsi seikkailupelien puzzlet kuulostavat romaanin päähenkilön IRL-tekemisinä todella omituisilta ja saavat väkisinkin miettimään päähenkilön mielenterveyttä. Thief-sarja sen sijaan ei pettänyt. Theif II The Metal Age on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni.

Otin asian puheeksi pääasiassa siksi, että nostalgiannälkääni on luvassa muutakin helpotusta. Eidos on par'aikaa vääntämässä Thief nelosta ja Jane Jenseniltä ilmestyi keväällä uusi seikkailupeli, jonka juuri tilasin nettikaupasta. Jälkimmäisestä olen tietoisesti välttänyt lukemasta mitään, sillä en halua pilata pelikokemusta tietämällä pelistä etukäteen liian paljon. Olen varmuuden vuoksi valmistautunut karvaaseen pettymykseen, sillä Gray Matterin valmiiksisaaminen kesti ikuisuuden (lähes vuosikymmenen) ja seikkailupelien aika taitaa valitettavasti alkaa olla takanapäin. Olen kuullut monien muiden vanhan koulukunnan pelaajien jupisseen, että nykyajan pelaajilla ei riitä kärsivällisyys seikkailupeleihin. Itse pitäisin ennemminkin syypäänä muiden genrejen kehitystä. Seikkailupelit tarjosivat parhaimmillaan oivalluksia vaativia koukkuja, herisyttävää huumoria ja mukaansatempaavia tarinoita. Nykyaikana hyvin monet genret - roolipelit, kauhupelit ja jopa Mass Effectin kaltaiset puoliräiskinnät - tarjoavat samanlaista antia ja vieläpä paljon muuta siihen lisäksi. Henkilökohtaisesti olisin siis taipuvainen uskomaan, että seikkailupelit eivät kuolleet. Ne evolvoituivat.

Gray Matteristä minulla ei siis ole vielä mitään erityistä sanottavana, paitsi että Jane Jensen pitää sen jälkeen sulkea pimeään kellariin eikä häntä saa päästää ulos, ennen kuin Gabriel Knight nelonen on valmis. Tahtoo nähdä Gabrielin kummitusjahdissaOMG!!1!! (Kröhm, äkillinen fanikohtaus iski, suokaa anteeksi.) Thief nelosesta minulla sen sijaan on paljonkin sanottavaa. Tärkeimpänä tämä: Eidos kiltti, älä mokaa nyt. Thief kolmonen eli Deadly Shadows oli ihan käypä peli, mutta verrattuna edeltäjiinsä se oli ikävän keskiverto. Kaikki kolmoseen tuodut uudistukset etäyttivät Deadly Shadowsia aikaisemmista peleistä ja muuttivat sitä valtavirran suuntaisiksi samalla tuhoten osan Thief ykkösen ja kakkosen ainutlaatuisuudesta.

Tärkeimpänä "mokana" pitäisin kolmannen persoonan mahdollisuutta ja koska Thief nelosesta nettiin vuotanut screenshot oli kolmannessa persoonassa, kannan tästä erittäin voimakasta huolta. Kokeilin pelata Deadly Shadowsia ihan koeluontoisesti kolmannessa persoonassa, mutta hylkäsin kokeilun hyvin nopeasti. Ensinnäkin kolmas persoona muutti pelin tunnelman aivan toiseksi. Intensiivisyys ja henkilökohtaisuus olivat tiessään. Garrett muuttui pelin kyynisestä kommentaattorista ja vieressäni varjoissa kyyristelevästä ystävästä tönköksi nukeksi, joka totteli näppäinkomentojani kehnosti ja pysähteli niin, että kamera oli jatkuvasti väärässä perspektiivissä. Äkkiä vartijat ja zombit eivät enää jahdanneetkaan minua vaan marionetti-Garrettiä. Tunnelma latistui.

Kirjallisuudessa kolmannen persoonan kertoja on usein ns. kaikkitietävä kertoja ja sama pätee tietokonepeleissä. Kolmas persoona näkee asioita, joita pelihahmo ei näe. Thiefissä tarkoitus on kuitenkin nimenomaan hiiviskellä, piilotella ja kuikuilla varovasti nurkan taakse. Garrett tekee peleissä suuren numeron siitä, että hän on yksinäinen susi, joka varastelee yksin ja vain omaksi hyväkseen. Sen vuoksi pelin tunnelmaan kuuluu ensimmäisen persoonan yksinäisyyden tunne. Pelien juonikin perustuu siihen, että Garrett on ulkopuolinen, joka vedetään väkisin, vastentahtoisesti ja piinallisen hitaasti mukaan isompiin kuvioihin. Thiefissä pelaajan nyt vain ei kuulu olla kaikkitietävä. Piste. Joten jos Thief nelonen tarjoillaan meille pelkästään kolmannesta persoonasta, aion henkilökohtaisesti alkaa itkeä.

Toisena tärkeänä mokana pitäisin kaupungilla liikkumisen pilaamista. Tässä suhteessa toivon Thief neloselta paljon. Dark Projectissa ja Metal Agessa kaupungilla ei pahemmin liikuttu, vaan Garrett hoiti puhallustensa myymisen keskenään tasojen välissä. Deadly Shadowsissa saalis piti itse käydä kauppaamassa. Kauppapaikkoja oli paljon, mutta ne eivät eronneet toisistaan niin paljon, että olisin viitsinyt lähteä toikkaroimaan kohti kaupungin toista laitaa saadakseni pari rahaa tai muutaman vesinuolen enemmän. Toikkaroimisen vastenmielisyyttä lisäsi myös vartijoiden ikävä tapa tunnistaa mestarivaras ja entinen keeper pienimmästäkin vilauksesta ja sitten juostiin. Periaatteessa pelissä pystyi kiipeämään piiloon, mutta käytännössä tasoille kipuaminen oli niin monen yrityksen ja erehdyksen päässä, että parempaan tulokseen pääsi vain pinkomalla määränpäähänsä minkä kintut kantoivat. Garrett kun sprinttasi satasen maailmanennätysajassa vaikka takki pullottelikin kultaesineistä. Toivoisin, että nelosessa joko kaupungilla hiiviskely olisi huomattavasti helpompaa ja kiinnostavampaa tai Garrettin olisi mahdollista liikuskella kaupungilla normitavikseksi pukeutuneena ja vartijat kiinnostuisivat tahmanäpistä vasta, jos tämä jää kiinni itse teosta.

Kolmas toivomukseni perustuu itse mestarivarkaaseen eli Garrettiin. Myönnän, että tämä toive on täysin tunnepohjainen, mutta olisin silti erittäin, erittäin onnellinen jos juuri Garrett olisi uudenkin pelin päähenkilö. Deadly Shadows kertoi tavallaan Garrettin tarinan loppuun jopa niin pitkälle, että tiputti vastahakoisen varkaan eteen sukupuoleltaan määrittelemättömän oppihenkilön. Minulla ei ole varsinaisesti mitään oppihenkilön mukanaoloa vastaan, mutta Garrett on kyynisyydessään, ahneudessaan, jästipäisyydessään ja synkkyydessään yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani. Garrettin ulkomuoto jätetään pääasiassa arvailujen varaan (eli ainakin minun päässäni hän on helkkarin komea) ja se puheääni! Garrettin ääni on matala, käheä ja kuulostaa siltä, kuin miehellä olisi jatkuvasti ivallinen virne naamallaan. Se sopii hahmon suuhun kuin mummo bingoon. Jos saisin valita yhden fiktionaalisen hahmon, jonka kanssa hankkiutua intiimiin suhteeseen, kilpailusta tulisi tiukka Garrettin, Sandmanin Dreamin ja Sormusten herran Faramirin kesken. (Mahdollisesti valitsisin kuitenkin Faramirin, sillä hän on porukan ainoa kunnon mies. Dreamin ja Garrettin kanssa suhde päättyisi kuitenkin jollain lailla huonosti, eikä ole viisasta suututtaa jumalolentoja eikä varkaita. Ja Gondorin käskynhaltijan vaimon pesti lienee kuitenkin noista vaihtoehdoista miellyttävin. Aina tämmöinen kiva ja reilu tamma yhden Rohanilaisen heitukan pesee kilpakosimisessa.)

Neljänneksi toivoisin peliin sopivasti haastetta ja mahdollisimman vähän eläviä kuolleita. Thiefin pelaamiseen kuuluu pakonomainen pikatallentaminen joka toinen sekunti ja epäonnistuminen, epäonnistuminen ja jälleen epäonnistuminen. Lisäksi pelien parhaana puolena ovat olleet oikotiet ja hiiviskelyn ongelmakohdat, joissa on monta ratkaisumahdollisuutta. Oikotiet pitää vain löytää. Zombien örinää kuulokkeissa jossakin selkäni takana en kuitenkaan kaipaa. Koen olevani vielä liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen. Ja suoraansanoen Dark Projectin zombitehtävissä minun oli väkisin etsittävä läpijuoksuohje käsiini yksinkertaisesti siksi, että hermoni eivät kestäneet zombien keskellä edestakaisin hiiviskelyä kaikkien aarteiden löytämiseksi. Kaikki pampulla talttuvat örkit ja vartijat menettelivät mainiosti, mutta Pyhän Veden jättäisin hyvin mielelläni lopullisesti pappien kastevesialtaisiin. Deadly Shadowsin kummitustehtävästä sen sijaan kumma kyllä pidin. Se oli karmeudessaan ehdottomasti koko pelin kirkkain kohokohta.

Kaiken kaikkiaan odotan  kuitenkin Thief nelosta kauhunsekaisella innolla. Toivottavasti pelin vääntäminen ei kestä niin pitkään kuin Gray Matterin ja lopputulos on tällaisen vanhan polven tosifanin mieleen. Eidoksen edustajat tuntuvat onneksi ottavan tehtävänsä vakavasti ja kuuntelevan faneja ihan oikeasti. Tästä kertoo mielestäni erityisesti se, että ensi töikseen pelin tekijät perustivat pelille keskusteluforumin ja seuraavat fanien keskustelua ilmeisen aktiivisesti. Eidoksen pomo oli myös ilmoittanut yrittävänsä saada vanhat ääninäyttelijät projektiin mukaan, koska fanit ovat erittäin tarkkoja Garrettin äänestä. Lausunnon perusteella Garrett siis esiintyy pelissä ainakin jossain muodossa. Toivon todella, että Eidos onnistuu, Thief nelosesta tulee loistava peli ja mielellään vielä äärimmäisen suosittukin. Me vanhat kehäraakit ansaitsemme sen.

Verenluovutuskäytännöissä ei ole mitään järkeä

Löytyipä sitten taas yksi asia, jonka tekemättömyydestä ei tarvitse tuntea suotta tunnontuskia. Olen nimittäin luuytimenluovutuskiellossa. Helsingin sanomat ystävällisesti valisti lukijaansa tässä jokunen aika sitten, että verenluovutussäännöt pätevät myös luuytimen luovutukseen. Näin ollen olen itse pysyvässä kiellossa. Näin neula- ja verikammoiselle on toki suuri helpotus, että luovuttamattomuuttaan voi perustella vain olankohautuksella eikä tarvitse naama valkoisena selittää, että kyllähän minä muuten mutkun... Tavallaan on oikein mukavaa, että joku muu kantaa vastuun eettisistä päätöksistä puolestani, mutta täytyy kyllä sanoa, etten silti näe veripalvelun perusteluissa minkäänlaista järkeä.

Ongelman ydin en suinkaan ole minä vaan aviomieheni. Itse olen puhtoinen pulmunen ja tiukasti heteroavioliiton auvoiseen satamaan ankkuroitu. Aviomieheni sen sijaan on ainakin veripalvelun mielestä niin toivottoman saastainen tapaus, että hänen likainen verensä tahraa minunkin vitivalkean seerumini käyttökelvottomaksi. Aviomieheni on biseksuaali. Hän on harrastanut seksiä miehen kanssa. Heteroavioliitossakin hän siis on selvästi vain susi lampaan vaatteissa, valmiina levittämään homoruttoa jokaiseen eteen sattuvaan punasolupussiin.

Seksistä miehen kanssa seuraa ikuinen verenluovutuskielto. Näin käy, vaikka mies saisi heti homoneitsyyden menetettyään herätyksen, tekisi selibaattilupauksen, leikkaisi kiveksensä irti ja muuttaisi loppuelämäkseen yksinäisen vuoristoluostarin ainoaksi munkiksi. Sen sijaan jos irtosuhteita ilman ehkäisyä harrastava heteromies löytää vapaamielisen lesbokolmikon, muuttaa heidän luokseen ja naiskentelee pelkästään näitä kolmea lesboa ja kahta heidän naapureistaan yli neljän kuukauden ajan, mies saa luovuttaa verta mikäli ei ainakaan tietääkseen ole saanut sukupuolitautia. Ihan näin huomautuksena todettakoot, että hiv voi olla sukupuoliseen suuntaukseen katsomatta kenellä tahansa oireeton vuosikausia; tauti ei välttämättä ilmaise itseään heteroilla neljän kuukauden sisällä. Onko tässä järkeä? Eipä pahemmin, mutta tämä muuttuu vielä paremmaksi.

Olen ollut aviossa mieheni kanssa melkein viisi vuotta. Tuona aikana olen harrastanut seksiä ainoastaan mieheni kanssa. Pessimistinä en tietenkään voi mennä 100 prosentin takuuseen aviomiehestäni, siinä missä en voi olla 100-prosenttisen varman kenenkään muun kuin itseni toiminnasta muutenkaan. Joka kerran harrastaessamme seksiä minulle pamahtaa kuuden kuukauden verenluovutuskarenssi, koska olen antanut saastaisen homoseksuaalikäärmeen kiemurrella siveyden puutarhaani. Teko on niin saastainen, että edes lesbokolmikon kanssa irstailevalle heteromiehelle tarkoitettu neljän kuukauden karenssi ei riitä. Ja vaikka avioseksin tylsyydestä kuinka vihjailtaisiin, en usko koskaan kyllästyväni mieheeni niin paljon, että se johtaisi kuuden kuukauden kuivaan kauteen. Näin ollen olen jatkuvassa verenluovutuskiellossa (ja luuytimenluovutuskiellossa) näillä näkymin loppuelämäni, sillä rakastan aviomiestäni hyvin paljon ja ajattelin ottaa "kunnes kuolema teidät erottaa" -lauseen ihan kirjaimellisesti.

Veripalvelun ihmiset väittävät silmät kirkkaina, että verenluovutuskriteereissä ei ole mitään syrjivää ja kaikki perustuu tilastoihin. Jos pysyvässä parisuhteessa elävän miehen ja naisen veri ei kelpaa miehen entisten seksikumppanien vuoksi, mutta voimakaasti riskikäytöstä harrastavien heteroihmisten veri kelpaa, leimaisin selitykset ameriikan kieltä lainatakseni sonnin paskaksi. Samaan pakettiin voisin vielä heittää faktana, että globaalisti hi-virusta kantaa todennäköisimmin musta ihminen. Eikö siis mustienkin pitäisi tämän logiikan mukaan olla verenluovutuskiellossa? Yleisellä tasolla asia ei minua pahemmin vaivaa, koska kuten jo alussa mainitsin, en todennäköisesti uskaltaisi luovuttaa verta kuitenkaan. Asiassa on vain pieni mutta. Kutsun sitä "entäpä jos" -mutaksi. Entäpä jos minulla ja aviomiehelläni olisi esimerkiksi leukemiaa sairastava lapsi, jonka elämän voisi pelastaa vain joko minun tai mieheni luuydin? Entäpä jos mieheni veljen munuaiset pettäisivät ja ainoa keino pelastaa hänen henkensä olisi mieheni luovuttama munuainen? Entä jos joutuisimme lento-onnettomuuspaikalle, jossa ainoa keino pelastaa mahdollisimman paljon ihmisiä olisi kerätä verta kaikilta kynnelle kykenevistä paikan päällä? Haluaisinpa nähdä sen lääkärin, joka sellaisessa tilanteessa kieltäisi meitä auttamasta. Ja sen jälkeen haluaisin mojauttaa häntä reippaasti ohimolle.

On toki hyvä asia, että verenluovutuksessa ja vastaavissa tapauksissa yritetään minimoida riskit ja vastaanottajalle koituva haitta. Verihän testataan joka tapauksessa yleisimpien veren välityksellä leviävien tautien varalta. On myös totta, että menneisyydessä hiv ja aids olivat pääasiassa homojen keskuudessa leviäviä tauteja. Tuosta ajasta vain alkaa olla jo lähes kaksikymmentä vuotta. Verenluovutuksessa on erittäin tärkeää yrittää välttää riskikäyttäytyjiä tautien vuoksi, mutta kun nykykäytäntö ei karsi niitä riskikäyttäytyjiä vaan täysin satunnaisen otannan populaatiosta. Lisäksi veren välityksellä Suomen leveysasteilla leviävistä taudeista hiv alkaa hiljaksiin olla se kaikkein vaarattomin. Hepatiiti tappavat nopeasti ja ikävästi. Hiv-positiivinen voi elää pitkän ja normaalin elämän. Joten eiköhän olisi jo aika tuoda verenluovutuskäytännötkin kuluvan vuosituhannen puolelle. Olisin kuitenkin tyytyväisempi, jos saisin tehdä omat eettiset ratkaisuni itse.

Formula 1 ja kansalaistottelemattomuus

Hei, olen Rainbow Dash ja olen koukussa formula ykkösiin. Formula-addiktioni historia on pitkä ja monivaiheinen. Se alkoi viime vuosituhannen puolella Jerezin GP:stä ja Mika Häkkisen ensimmäisestä voitosta. Sen jälkeen olen seurannut formuloita enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen elänyt tunnelmassa mukana kuten vain penkkiurheilija voi, riemuinnut upeista urheilijasuorituksista (kuka muistaa Häkkisen upean nousun viimeiseltä sijalta toiseksi Magny Coursissa tai Brawn GP:n nousun mitättömyydestä maailmanmestariksi), närkästynyt tallimääräyksistä, vauhkonnut sääntömuutoksista ja hiljentynyt onnettomuuksien äärellä. Mielestäni urheilu on kätevä asia ottaa vakavasti, sillä tosi-intoilija ottaa silloin vakavasti myös urheilun periaatteet: reilu peli ja parempi voittakoot.

Häkkisen lopettaminen aikoinaan harmitti hiukan, mutta tuolloin innostukseni oli jo ehtinyt kasvaa lajitasolle ohi isänmaallisuuden ja henkilönpalvonnan. Räikkösen esityksistä ja narinoista en oikein koskaan innostunut. Kovalaisesta pidin enemmän, mutta ennen Lotus-aikojaan mies ajeli sangen keskinkertaisesti. Sen sijaan käänsin katseeni Sebastian Vetteliin, Jenson Buttoniin, Lewis Hamiltoniin ja Fernando Alonsoon. Iloitsin hyvistä suorituksista, taidokkaasta ajamisesta ja uusista lupauksista. Meneillä olevaa kautta seuraan suurella innolla, arvostan kaikkia kärkeä tavoittelevia kuljettajia ja minulla on muutama suosikki, joiden suorituksia seuraan erityisesti.

Siinä missä formulat lajina matkusti eteenpäin, tv-lähetysten taso matkasi täysin päinvastaiseen suuntaan. Maikkari tarjosi Häkkisen aikoina koko formula-paketin harjoituksineen kaikkineen, joskin selostuksessa oli hieman toivomisen varaa. Sitten tuli kirottu digi-aika ja vielä kirotumpi MTV3 Max. Olen aina maksanut tv-lupani tunnollisesti ja sietänyt mainoskatkoja, sillä tokihan ohjelman tekeminen maksaa lisensseistä puhumattakaan. Maikkarin ilmoittaessa formuloiden siirtyvän maksukanavalle herne meni kuitenkin nenään ja syvälle. Vai että pitäisi vielä erikseen ostaa täysin turha äijäkanava koko vuodeksi ja katsoa talvella kiukusta kihisten hikisten, rumien ukkojen pullistelua nähdäkseen puoli vuotta formuloita ja vielä SEN LISÄKSI maksaa tv-lupa ja katsoa niitä samperin mainoksia. No EI! Haluaisin tässä yhteydessä myös tuoda julki mielipiteeni siitä, että maikkarin formulapolitiikka on seksististä, naisfaneja syrjivää, ihmisiä lokeroivaa ja kaikin puolin perseestä. Yksi kuvaavimmista esimerkeistä oli mielestäni taannoinen maikkarin formulasivuston juttu aiheesta "Viikonlopun formulamisut, katso kuvat!". En katsonut. Jos haluan nähdä tissejä, voin ottaa paidan pois ja mennä peilin eteen, kiitos vain.

Sanouduin siis ohimosuoni sykkien irti Maikkarin formulalähetyksistä heti ensimmäisen kammottavan koostelähetyksen nähtyäni ja lähetin kanavalle tulikivenkatkuista palautetta, johon kanava vastasi ystävällisellä hiljaisuudella. Ehkä parempi niin. Raivoni ei kuitenkaan laantunut ja kiukkua vain lisäsi ajatus siitä, että addiktioni ei saisi tyydytystä. Niinpä sidoin henkisen rambo-huivin otsalleni, vedin mutaviivat poskilleni ja avasin googlen. Tilanne vaati kansalaistottelemattomuutta. Netin ihmemaasta löytää mitä vain, joten eiköhän sieltä nää formuloitakin.

Googlen kaivelu tuottikin nopeasti tulosta. Formuloita näkee kuin näkeekin netissä, kun viitsii hieman nähdä vaivaa. Aluksi katselin äfykkösiä TVU-playerillä Aasialaiselta Star Sportsilta. Melko pian kanavan ylläpitäjä kuitenkin lakkasi näyttämästi formuloita. Siirryin SOP-Castiin, jossa oli enemmän vaihtoehtoja ja löysin jälleen Star Sportsin. Kun SOPiltakin loppui Star Sportsin näyttäminen, siirryin kiinankieliseen ESPN1-kanavaan. Kuva oli rakeinen, lähetys pätki eikä selostuksesta ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta tunsin silti voittaneeni. En ole varma, onko piratoidun lähetyksen katsominen varsinaisesti laitonta, mutta jokainen sekunti oli vastalause, jokainen hetki oli yksi silmäpari pois MTV3:sen sponsoreilta ja muutama euro pois Maxin kukkarosta. Sitä paitsi sain todeta, että selostuksettomuuskin voitti maikkarin koostelähetystä selostavien Kyllösen ja Mustakarin takeltelut.

Lopulta päädyin eräiden aika-ajojen yhteydessä googlettamaan ja löysin justin.tv:n. Sivusto tarjoaa rajallista katseluaikaa yksittäisten ihmisten ylläpitämille kanaville, mutta lähetys pätkii ikävästi. Huomasin kuitenkin katselijoiden vinkkailevan kanavien chatissä linkkejä muille katselusivustoille ja ne osoittautuivat kullanarvoisiksi. Nykyään katselen formuloita BBC:n lähetyksinä hd-kuvalla. BBC:n lähetykset ovat tv-luvan maksaneille ilmaisia, kanava näyttää koko tarjonnan harjoituksineen kaikkineen ilman mainoksia sekä telkkarissa että netissä hyvälaatuisena streaminä (ilmainen Britannian kansalaisille) ja selostus, oi autuutta sitä selostusta.

BBC:n formulatiimiin kuuluvat mm. David Coulthard, Eddie Jordan ja Martin Brundle sekä useita toimittajia, jotka tuntevat varikon avainihmisiä, pääsevät "kielletyille alueille", paljastavat tallien taktiikoita ja tekevät livenä kuumia haastatteluja lähetystä maustamaan. Coulthard ja Brundle ovat mitä mainioin selostajakaksikko, jotka ovat aidosti innoissaan kisoista ja huomaavat radalta enemmän asioita kuin minä. Vertailun vuoksi todettakoot, että maikkarin selostajat huomaavat asiat keskimäärin puoli kierrosta minun jälkeeni. Olen useammin kuin kerran läpsäyttänyt kämmenen otsaan selostajien kummastellessa, että mihinkäs tämä kutospaikalla ollut kuski joutui ja miksi radalla on kuminpalasia ja keltainen lippu jo toista kierrosta. Eddie Jordan on hauska ja terävä kommentaattori, joka nauttii suurta kunnioitusta kaikkien varikkoihmisten keskuudessa ja voi halutessan vetää vaikka Christian Hornerin rentoon yllätyshaastatteluun. Lähetys alkaa kauan ennen varsinaisen kisan alkua ja jatkuu pitkään kisan loppumisen jälkeen. Tapahtumat analysoidaan niin perinpohjaisesti ja sellaisella ammattitaidolla, että formula-addikti voi vain huokailla ihastuksesta. Kaiken huipuksi BBC:n porukat ovat poimineet Kovalaisen Team Lotuksen lempilapsekseen. Lotus puolestaan on adoptoinut kanavan suhteen avoimen politiikan, sillä pieni talli ottaa ilolla vastaan kaiken mahdollisen julkisuuden. Tämän suhteen johdosta olen saanut seurata brittien mukana Kovalaisen menestymistä todennäköisesti paljon tiiviimmin kuin maikkarin ikeen alla elävät.

Valitettavasti BBC:n tv-luvan voi hankkia vain Britannian kansalainen. Otin asiasta selvää. Olisin mielelläni hankkinut itselleni laillisen Britannian tv-luvan ja virittänyt tietokoneeseeni tv-kortilla BBC:n ihan täysin laillisesti. Tiedän, mitä ajattelette: eikös tuo nyt ole hurskastelua? Kieltäydyt maksamasta yhdestä formulalähetyksestä ja sitten olet valmis maksamaan toisesta. Syyni ulottuvat kuitenkin formuloita pidemmälle. Ensinnäkin, suuri osa lempisarjoistani on nimenomaan BBC:n tuotantoa. Seuraan aktiivisesti mm. Doctor Whota, Kelmien Kerhoa, Hercule Poirottia, BBC:n uutta Sherlockia ja Top Gearia. Lisäksi katselen ajoittain BBC:n viihdesarjoja kuten Never Mind The Buzzcocksia. Olisin täysin valmis maksamaan oman osuuteni näiden laatusarjojen tekemisestä. Toisekseen, kuten jo vähän edellisestä lauseesta voi arvata, olen valmis maksamaan laadusta. BBC tekee hyvää työtä formuloiden kanssa ja näkee aidosti vaivaa lähetysten eteen. Rahoillani saisin siis kesäisin laadukkaan formulalähetyksen ja laatusarjoja talvisin, toisin kuin MTV3 Maxin tapauksessa.

Kolmanneksi, olen yleisradioperiaatteen vankkumaton kannattaja. Viihteen ja kulttuurin ei ole mielestäni tarkoitus tehdä voittoa. Television ja radion tulee palvella kaikkia ihmisiä eikä vain enemmistöä. Kaikilla täytyy olla yhtäläinen oikeus katsella jotakin kivaa telkkarista ja sekä kulttuurin että viihteen tuottamista on syytä tukea niiden taiteellisen arvon vuoksi, ei vain tuottavuuden vuoksi. Parhaimmillaan yhteisistä varoista toteutetulla viihtellä saadaan aikaiseksi huomattavasti laadukkaampaa audiovisuallista karkkia kuin mainostajien rahoilla. Eikä tarvitse kestää niitä helkatin mainoksia. Mielestäni BBC vs. MTV3 Max ovat tästä aivan loistava esimerkki. Valitettavasti vain suomalainen katsoja ei tässä tapauksessa voi äänestää euroillaan. Vaihtoehtona on vain henkinen tuki ja kansalaistottelemattomuus.

All you need is love

Viime päivien kuumin puheenaihe on ollut Norjan tragedia. Mitäpä siitä voisi enää sanoa, mitä ei olisi jo sanottu? Käsittämätön, kauhea tapaus, jolla on syvä vaikutus meihin pohjoismaalaisiin. Ei siitä sen enempää, sillä en usko pystyväni mitenkään puheillani helpottamaan asiaa tai sanoilla kuvaamaan uhreja kohtaan tuntemaani myötätuntoa. Sen sijaan ajattelin puida eräätä tapauksen kirvoittamaa mielipidekirjoitusta ja ottaa siihen kantaa.

Markus Määttänen kirjoitti tapahtumien johdosta niin provosoivan tekstin, että näin sen Facebookin syötteessäni seitsemänä eri kappaleena vauhkoontuneiden ystävieni jakamana. Määttäsen teksti väittää, että Utöyan katastrofia saati Suomen kouluampumisia ei olisi tapahtunut, jos näillä vihaisilla nuorilla miehillä olisi ollut tyttöystävä ja he olisivat niinsanotusti saaneet pesää. Määttäselle kiitos suunnattomasta luottamuksesta naissukupuolen kaikenparantavaa voimaa kohtaan, mutta valitettavasti tarinat elokuvien Arweneista, kirjojen prinsessa Ruususista ja ikonien madonnista ovat juurikin vain niitä - tarinoita, idolisoituja kuvia entisajan länsimaisen kulttuurin naisihanteista, joista moderni naiskuva pudisteli itsensä irti jo vuosikymmeniä sitten. Ja pahoin pelkään, että jo ennen tasa-arvokeskustelun heräämistäkin suomalaisella naisella olisi ollut paljonkin sanottavaa Määttäsen mielipiteistä. Prinsessasadut kun olivat jo silloinkin pelkkiä satuja.

Mikä tekstissä sitten mättää? Jos jätetään provokatiiviset osiot omaan arvoonsa ja keskitytään pohtimaan Määttäsen sanomaa. Määttäsen perusajatus on, että nuorten miesten viha johtui rakkauden ja seksin puutteesta. Venyttäen mielipidettä eteenpäin voidaan siis ajatella, että miesten vihaa lietsoi hylätyksi tulemisen tunne. Miksipä ei? Ihminen tarvitsee fyysisiä ja sosiaalisia kontakteja pysyäkseen järjissään. Perustava kysymys kuitenkin mielestäni on, puhutaanko nyt syystä vai seurauksesta? Tuliko Breivikistä, Saaresta tai Auvisesta vihainen, vetäytyvä ja persoonallisuudeltaan sairas siksi, että he eivät voittaneet itselleen unelmiensa tyttöä vai kiersivätkö tytöt heidät kaukaa siksi, että miehenalut olivat vihaisia, vetäytyviä ja kykenemättömiä samaistumaan muihin?

Länsimaisen kulttuurin yksi peruspilareista tuntuu nykypäivänä olevan patologinen tarve kannustaa ihmisiä menestymään. Ihmisten pitää olla jatkuvast kauniimpia, rikkaampia, suositumpia ja menestyvämpiä. Määttäsen teksti kritisoi kierteisesti tätä ajattelua kehottaessaan tyttöjä menemään puhumaan ujoille ja hiljaisille pojille. Tässä Määttänen kuitenkin kompastuu pitämään faktana, että ihmiset toimisivat aina vallitsevan kulttuuri-ihanteen mukaan. Määttäsen ajatukset maalaavat kuvan kouluampujasta: hiljainen, älykäs, roolipelejä harrastava kaveri, joka istuu yksin luokkahuoneen nurkassa ahmien Sartrea. Eihän sellainen mies tyttöjä saa, vai?

Juuri tässä ajatus menee vikaan, sillä Määttänen ei selvästi ole sisäistänyt kahta muuta merkittävää nykyaikaista piirrettä: tasa-arvoa ja alakulttuureita. Suomalaiset yläasteet, lukiot ja muut koulut eivät kaikeksi onneksi muistuta lainkaan amerikkalaisten tv-sarjojen high schoolia. Suurella osalla hiljaisista, älykkäistä, roolipelejä harrastavista nuorista miehistä on tyttöystävä ja hyvin usein myös tyttöystävä on hiljainen, älykäs ja harrastaa roolipelejä. Vielä suuremmalla osalla roolipelinörteistä on suuri määrä ystäviä, joiden kanssa he roolipelaavat ja keskustelevat Sartresta, Star Trekistä, tähtitieteestä, politiikasta ja kaikesta muista yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Aivan samalla tavalla oman joukkionsa muodostavat skeittarit, hipsterit, parkourharrastajat jne. Nykyaikana, sosiaalisen median aikakautena, verkostoituminen samanmielisten ihmisten kanssa on helpompaa kuin koskaan ja kun samasta asiasta kiinnostunut tyttö ja poika kohtaavat toisensa, lopputuloksena on usein juuri Määttäsen peräänkuuluttamaa rakkautta ja seksiä.

Olivathan Breivik, Saari ja Auvinenkin löytäneet omat sosiaalist ryhmänsä netistä. Vihaisuus vain taitaa pääasiassa olla miesten heiniä, kun ei pojille ole pesää herunut. Tai ehkä miesten naisettomuutta pitäisi paremminkin katsoa siitä näkökulmasta, millaisia nämä ihmiset oikeasti olivat tai Breivikin tapauksessa ovat. Lehdissä heitä on kuvattu persoonallisuudeltaan narsistisiksi psykopaateiksi, siis oman navan ympärillä pyöriviksi, muita halveksiviksi ja kykenemättömiksi samaistumaan muiden tunteisiin. Sellaisella persoonallisuudella ei pahemmin ihmissuhteita hankita ja melko varmasti pojilla ei ole edes ollut halua seurustelusuhteeseen. Kärjistäen voisin jopa olettaa, että jos joku näistä veijareista kokee tarvetta seksille hän varmaankin etsisi sitä alan ammattilaisilta välttääkseen turhaa alempiarvoisten kanssa suheeraamista.

Kuva näistä vihaisista miehistä on niin vastemielinen, että näin tamma-sukupuolen edustajana koen suorastaan loukkaavana Määttäsen yrityksen vierittää syyn ampumisista sukupuoleni harteille. Jos tunnepohjaiset argumentit eivät riitä, otetaan evoluutio avuksi: en todellakaan haluaisi seksistä mahdollisesti aikaansaatujen jälkeläisteni perivän kouluampujien geenejä ja vielä vähemmän haluaisin kasvattaa muksuni näiden kaheleiden kanssa.

Hiljaisuus, älykkyys, ujous ja nörttiys eivät ole ainakaan minun kirjoissani lainkaan negatiivisia piirteitä miehessä. Päin vastoin: jos minulla olisi tarvetta ihmissuhteelle, etsisin kumppanini nimenomaan nörttien joukosta. Asiaan toki saattaa liittyä omat kiinnostuksenkohteeni, mutta en oli suinkaan lajini ainoa. Naiset haluavat luotettavan, mukavan, fiksun ja kohteliaan miehen, eikä ujous ole siinä kombinaatiossa kuin pieni hidaste. Sen sijaan tuskin kukaan nainen haluaa itserakasta, kylmää, vihaista ja angstista miestä, jota ei kiinnosta lainkaan, miltä toisesta tuntuu. En osaa sanoa, mikä näissä ihmisissä meni vikaan, mutta siitä olen lähes varma, että naisen puute oli siinä kombinaatissa vain sivujuonne. Valitan, Määttänen. Prinsessa ei ole tässä linnassa. Kokeile seuraavaa.

Suomen presidentti nälkäkuoleman partaalla

Aamun lehdessä oli ulkomaaosion ensimmäisellä sivulla koko sivun juttu Afrikan sarven kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä. Jutun yläpuolella oli lähes puolen sivun kokoinen kuva alastomasta, erittäin alipainoisesta lapsesta äitinsä sylissä. Lapsi oli selin kameraan. Äiti sen sijaan katsoi suoraan linssiin lapsen olan yli vähän hämmästyneen näköisenä. Ilmeestä oli vaikea lukea juuri mitään. Lapsen selkä sen sijaan sykähdytti, vaikka olen yhtälailla nykymedian paaduttama kuin kuka tahansa muukin. Lapsen pää näytti luonnottoman suurelta, lapaluut paistoivat selässä, raajat olivat kuin käppyräisen kaarnan verhoamat puunoksat ja koko vartalo näytti veltolta ja voimattomalta. Kukapa sellasta voisi katsoa liikuttumatta lainkaan.

Jokin kuvassa kuitenkin kosketti enemmän kuin aikaisemmat näkemäni kuvat hädänalaisista ihmisistä. Pienen hetken asiaa pohdittuani tajusin, mikä lapsessa ja äidissä niin kovasti häiritsi: hehän näyttivät aivan samanlaisilta kuin kaikki Suomen somalialaiset. Asuinalueella asuu paljon somalialaisia ja näen heitä päivittäin kaupassa, pihoilla, leikkipaikoilla, apteekissa, kaduilla ja kaikissa muissa arkisissa toimissa, jossa liikun itsekin ulkona. Erityisesti äiteihin ja lapsiin tulee usein kiinnitettyä huomiota. Olen usein miettinyt, miten äidit jaksavat, sillä kaikilla tuntuu olevan vahdittavanaan vähintään kolme lasta ja yksi kauppakassi. Samalla mietin, millaisia vaikeuksia nuo naiset ovat elämässään joutuneet kokemaan. Vähintään he ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan sodan alta peläten henkensä puolesta ja monet ovat todennäköisesti joutuneet kestämään paljon, paljon enemmän. Kenties pakkoavioliiton, ympärileikkauksen, kidutusta, raiskauksen, kuolemanpelkoa, läheisten menettämisen ja kuka tietää, mitä muuta kauheuksia. Ja siinä he nyt kulkevat pitkin Helsingin katuja lapsikatraineen. Monet hymyilevät puhuvat kännykkään mennessään. Se on aina jotenkin lohduttanut minua näissä aatoksissani. Ehkä naisilla on vahva tuki toisistaan ja ystäviä ja sukulaisia, joille puhua.

Suomessa ei kiduteta ihmisiä. Se on erittäin hyvä asia. Yritetään pitää asiantila sellaisena. Suomessa ei ole myöskään pulaa ruuasta. Voinemme kaikki yksimielisesti hyväksyä, että sekin on erittäin hyvä asia. Somaliassa sen sijaan on nälänhätä ja ihmisiä kidutetaan. Ja ihmiset pakenevat. Tietenkin. Mitä muutakaan he tekisivät? Somalian tilanne on ollut toivoton niin pitkään, että paenneet ihmiset ovat jo ehtineet saada lapsia pakopaikassaan ja lapset puolestaan varttua. Somalian sisällissota on kestänyt 20 vuotta. Sinä aikana Suomessa on syntynyt ja varttunut teini-ikään aivan uusi suomalaisten heimo hämäläisten, karjalaisten, pohjalaisten ja savolaisten ihmeteltäväksi. Vaikka änkyrä-impivaaralaiset eivät sitä haluakaan tunnustaa, Suomessa asuu tällä hetkellä iso joukko Suomessa syntyneitä, Suomessa kasvaneita ja suomalaista peruskoulua käyviä Suomen kansalaisia, jonka vanhemmat ovat paenneet tänne Somaliasta. Ja ainakin tässä monikulttuurisessa kaupunginosassa he tuntuvat aivan yhtä arkipäiväisiltä kuin kuka tahansa valkonaamakin. Jos eivät nyt aivan samalle viivalle asetu, niin kuuluvat kuitenkin selvästi kalustukseen sen verran, että heidän puuttumisensa selvästi huomaisi.

Somalialaiset eivät häiritse minua kulkiessaan Helsingin katuja, käyttäessään Helsingin ratikoita lastenvaunuineen, käydessään Helsinkiläisessä Kelassa tai rukoillessan Helsinkiläisessä rukoushuoneessa. Sen sijaan lehden sivuille päätyessään he häiritsevät minua syvästi. Katsoin pitkään aliravitun lapsen selkää. Katselin kärpäsiä polvitaipeessa, katselin törröttäviä lapaluita, katselin olemattomia hiuksia ja paljasta, luisevaa pientä peppua, jolla ei ollut edes vaippaa verhonaan. Mietin, miten joku voi päätyä Helsinkiin ja toinen pakolaisleirille. Miten pitkään aliravittu ja kuivunut lapsi voi elää? Jos äiti lähtisi nyt, ehtisikö lapsi elää Helsinkiin asti? Ehtisikö rajavalvoja tullissa ottaa vastaan turvapaikkahakemuksen, nostaa lapsen käsivarsilleen ja kantaa tämän suomalaiseen ambulanssiin, joka veisi lapsen suomalaiseen sairaalaan? Ehtisivätkö lääkärit pelastaa lapsen? Jos lapsi säälittäisi rajavalvojaa ja valvoja antaisi lapselle Geisha-patukan, pitäisikö se lapsen hengissä vai jaksaisiko veltto ja väsynyt elämänalku sitäkään syödä?

Ajatusta pidemmälle viedessäni huomasin pohtivani lapsen tulevaisuutta. Lapsessahan voi piillä seuraava Mozart, Ahtisaari, Hawking, Spielberg, Tolstoi, Mandela tai ties kuka. Amerikkalaisen unelman yksi tukipilareista on vakuuttaa ihmisille pienestä pitäen, että heistä voi tulla vaikka USA:n presidentti. Tästä lapsesta ei mitä todennäköisimmin tule USA:n presidenttiä, mutta Suomen presidentti hänestä hyvinkin voisi tulla. Somalialaiset kasvavat ennemmin tai myöhemmin osaksi suomalaista kulttuuria samalla tavoin kuin mustat ovat kasvaneet osaksi Yhdysvaltojen kulttuuria. On siis täysin loogista olettaa, että lopulta joku somalialaisjuurinen ihminen asettuu presidenttiehdokkaaksi. Ja tuossa lehden sivulla meidän tuleva presidenttimme riutuu nälkäkuoleman partaalla äitinsä sylissä kaukana Suomesta, kaukana tulevaisuudestaan, kaukana elämästä. Auttakaa! Suomen presidentti kuolee nälkään!

En tietenkään tarkoita, että kuvan lapsi pitäisi nyt väkisin raahata Suomeen ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta. En suurin surminkaan. Somalialaisia pitäisi auttaa ja sen jälkeen somalialaisia pitäisi auttaa auttamaan itseään. Kuvan äidillä tuskin on ystäviä, joille soittaa. Tuskin lienee kännykkääkään raasulla. Mielestäni nyt olisi aika suomalaisten rientää apuun, sillä suomalainen heimo on pulassa. Somalialaiset ovat kiistelty kansanryhmä, mutta kenenkään ei käy kiistäminen, etteivätkö he olisi kiistämätön osa suomalaista yhteiskuntaa ja täällä pohjolassa on ollut tapana pitää omien puolia. Eiköhän koko Suomi äityisi auttamaan, jos Savossa puhkeaisi äkillinen nälänhätä. Jos me olemme valmiita auttamaan savolaisia, miksemme sitten somalialaisia? Pelastakaa Suomen presidentti!