Löytyipä sitten taas yksi asia, jonka tekemättömyydestä ei tarvitse tuntea suotta tunnontuskia. Olen nimittäin luuytimenluovutuskiellossa. Helsingin sanomat ystävällisesti valisti lukijaansa tässä jokunen aika sitten, että verenluovutussäännöt pätevät myös luuytimen luovutukseen. Näin ollen olen itse pysyvässä kiellossa. Näin neula- ja verikammoiselle on toki suuri helpotus, että luovuttamattomuuttaan voi perustella vain olankohautuksella eikä tarvitse naama valkoisena selittää, että kyllähän minä muuten mutkun... Tavallaan on oikein mukavaa, että joku muu kantaa vastuun eettisistä päätöksistä puolestani, mutta täytyy kyllä sanoa, etten silti näe veripalvelun perusteluissa minkäänlaista järkeä.
Ongelman ydin en suinkaan ole minä vaan aviomieheni. Itse olen puhtoinen pulmunen ja tiukasti heteroavioliiton auvoiseen satamaan ankkuroitu. Aviomieheni sen sijaan on ainakin veripalvelun mielestä niin toivottoman saastainen tapaus, että hänen likainen verensä tahraa minunkin vitivalkean seerumini käyttökelvottomaksi. Aviomieheni on biseksuaali. Hän on harrastanut seksiä miehen kanssa. Heteroavioliitossakin hän siis on selvästi vain susi lampaan vaatteissa, valmiina levittämään homoruttoa jokaiseen eteen sattuvaan punasolupussiin.
Seksistä miehen kanssa seuraa ikuinen verenluovutuskielto. Näin käy, vaikka mies saisi heti homoneitsyyden menetettyään herätyksen, tekisi selibaattilupauksen, leikkaisi kiveksensä irti ja muuttaisi loppuelämäkseen yksinäisen vuoristoluostarin ainoaksi munkiksi. Sen sijaan jos irtosuhteita ilman ehkäisyä harrastava heteromies löytää vapaamielisen lesbokolmikon, muuttaa heidän luokseen ja naiskentelee pelkästään näitä kolmea lesboa ja kahta heidän naapureistaan yli neljän kuukauden ajan, mies saa luovuttaa verta mikäli ei ainakaan tietääkseen ole saanut sukupuolitautia. Ihan näin huomautuksena todettakoot, että hiv voi olla sukupuoliseen suuntaukseen katsomatta kenellä tahansa oireeton vuosikausia; tauti ei välttämättä ilmaise itseään heteroilla neljän kuukauden sisällä. Onko tässä järkeä? Eipä pahemmin, mutta tämä muuttuu vielä paremmaksi.
Olen ollut aviossa mieheni kanssa melkein viisi vuotta. Tuona aikana olen harrastanut seksiä ainoastaan mieheni kanssa. Pessimistinä en tietenkään voi mennä 100 prosentin takuuseen aviomiehestäni, siinä missä en voi olla 100-prosenttisen varman kenenkään muun kuin itseni toiminnasta muutenkaan. Joka kerran harrastaessamme seksiä minulle pamahtaa kuuden kuukauden verenluovutuskarenssi, koska olen antanut saastaisen homoseksuaalikäärmeen kiemurrella siveyden puutarhaani. Teko on niin saastainen, että edes lesbokolmikon kanssa irstailevalle heteromiehelle tarkoitettu neljän kuukauden karenssi ei riitä. Ja vaikka avioseksin tylsyydestä kuinka vihjailtaisiin, en usko koskaan kyllästyväni mieheeni niin paljon, että se johtaisi kuuden kuukauden kuivaan kauteen. Näin ollen olen jatkuvassa verenluovutuskiellossa (ja luuytimenluovutuskiellossa) näillä näkymin loppuelämäni, sillä rakastan aviomiestäni hyvin paljon ja ajattelin ottaa "kunnes kuolema teidät erottaa" -lauseen ihan kirjaimellisesti.
Veripalvelun ihmiset väittävät silmät kirkkaina, että verenluovutuskriteereissä ei ole mitään syrjivää ja kaikki perustuu tilastoihin. Jos pysyvässä parisuhteessa elävän miehen ja naisen veri ei kelpaa miehen entisten seksikumppanien vuoksi, mutta voimakaasti riskikäytöstä harrastavien heteroihmisten veri kelpaa, leimaisin selitykset ameriikan kieltä lainatakseni sonnin paskaksi. Samaan pakettiin voisin vielä heittää faktana, että globaalisti hi-virusta kantaa todennäköisimmin musta ihminen. Eikö siis mustienkin pitäisi tämän logiikan mukaan olla verenluovutuskiellossa? Yleisellä tasolla asia ei minua pahemmin vaivaa, koska kuten jo alussa mainitsin, en todennäköisesti uskaltaisi luovuttaa verta kuitenkaan. Asiassa on vain pieni mutta. Kutsun sitä "entäpä jos" -mutaksi. Entäpä jos minulla ja aviomiehelläni olisi esimerkiksi leukemiaa sairastava lapsi, jonka elämän voisi pelastaa vain joko minun tai mieheni luuydin? Entäpä jos mieheni veljen munuaiset pettäisivät ja ainoa keino pelastaa hänen henkensä olisi mieheni luovuttama munuainen? Entä jos joutuisimme lento-onnettomuuspaikalle, jossa ainoa keino pelastaa mahdollisimman paljon ihmisiä olisi kerätä verta kaikilta kynnelle kykenevistä paikan päällä? Haluaisinpa nähdä sen lääkärin, joka sellaisessa tilanteessa kieltäisi meitä auttamasta. Ja sen jälkeen haluaisin mojauttaa häntä reippaasti ohimolle.
On toki hyvä asia, että verenluovutuksessa ja vastaavissa tapauksissa yritetään minimoida riskit ja vastaanottajalle koituva haitta. Verihän testataan joka tapauksessa yleisimpien veren välityksellä leviävien tautien varalta. On myös totta, että menneisyydessä hiv ja aids olivat pääasiassa homojen keskuudessa leviäviä tauteja. Tuosta ajasta vain alkaa olla jo lähes kaksikymmentä vuotta. Verenluovutuksessa on erittäin tärkeää yrittää välttää riskikäyttäytyjiä tautien vuoksi, mutta kun nykykäytäntö ei karsi niitä riskikäyttäytyjiä vaan täysin satunnaisen otannan populaatiosta. Lisäksi veren välityksellä Suomen leveysasteilla leviävistä taudeista hiv alkaa hiljaksiin olla se kaikkein vaarattomin. Hepatiiti tappavat nopeasti ja ikävästi. Hiv-positiivinen voi elää pitkän ja normaalin elämän. Joten eiköhän olisi jo aika tuoda verenluovutuskäytännötkin kuluvan vuosituhannen puolelle. Olisin kuitenkin tyytyväisempi, jos saisin tehdä omat eettiset ratkaisuni itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti