Taidan olla tulossa vanhaksi. Päättelen tämän siitä, että haikailen vanhojen hyvien aikojen perään. Pääasiassa sinne 90-luvun loppuun tai 2000-luvun alkuun, jolloin osattiin vielä tehdä kunnollisia tietokonepelejä. Eivät nämä nykyiset beta-läpiräiskinnät ole mistään kotoisin verrattuna vanhoihin tosinaisten peleihin. Esimerkiksi silloin joskus seikkailupelien kultakaudella puzzlet olivat niin vaikeita, että kokonaiskestoltaan lyhytkin peli saattoi kestää hyvinkin kuukausikaupalla. Eikä muuten ollut internetiä, josta etsiä läpijuoksuohjeet. Piti pärjätä joko kaveriporukan turvin tai ihan omien pikku aivosolujen avulla. Nykyajan ongelmapelien ongelmat tuntuvat sen rinnalla tasoltaan tämänkaltaisilta: hahmosi pitäisi kulkea portista, mutta portinvartija ei päästä sinua, koska on ärtyisä, nälkäinen ja kertoo samassa lauseessa rakastavansa yli kaiken raakoja lanttuja. Ja kas kummaa, vieressähän on aivan sattumalta lanttupelto. Mitenköhän kummassa tilanteen saisi ratkaistua?
Viimeaikoina olen nostalgiannälkääni ahmaissut kaksi Gabriel Knight -romaania ja pelannut vanhoja kunnon Thief-sarjan pelejä. Täytyy myöntää, että Gabriel Knight seikkailupelisarjan luojattaren Jane Jensenin ilmiömäinen kyky luoda koukuttavia, jännittäviä, vaikeita ja tarinaan uppouduttavia seikkailupelejä ei oikein taivu kirjailijan kyvyiksi. Ensimmäinen GK-romsku putosi johonkin ontuvan fanficin ja väritetyn läpijuoksuohjeen välimaastoon, eikä onnistunut lainkaan sulkemaan sisälleen Sins of the Fathersin synkkää romantiikkaa. Toinen oli parempi, mutta sekin jäi vääjäämättä roskaromaanin tasolle viihdyttävyydeltään. Sitä paitsi seikkailupelien puzzlet kuulostavat romaanin päähenkilön IRL-tekemisinä todella omituisilta ja saavat väkisinkin miettimään päähenkilön mielenterveyttä. Thief-sarja sen sijaan ei pettänyt. Theif II The Metal Age on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni.
Otin asian puheeksi pääasiassa siksi, että nostalgiannälkääni on luvassa muutakin helpotusta. Eidos on par'aikaa vääntämässä Thief nelosta ja Jane Jenseniltä ilmestyi keväällä uusi seikkailupeli, jonka juuri tilasin nettikaupasta. Jälkimmäisestä olen tietoisesti välttänyt lukemasta mitään, sillä en halua pilata pelikokemusta tietämällä pelistä etukäteen liian paljon. Olen varmuuden vuoksi valmistautunut karvaaseen pettymykseen, sillä Gray Matterin valmiiksisaaminen kesti ikuisuuden (lähes vuosikymmenen) ja seikkailupelien aika taitaa valitettavasti alkaa olla takanapäin. Olen kuullut monien muiden vanhan koulukunnan pelaajien jupisseen, että nykyajan pelaajilla ei riitä kärsivällisyys seikkailupeleihin. Itse pitäisin ennemminkin syypäänä muiden genrejen kehitystä. Seikkailupelit tarjosivat parhaimmillaan oivalluksia vaativia koukkuja, herisyttävää huumoria ja mukaansatempaavia tarinoita. Nykyaikana hyvin monet genret - roolipelit, kauhupelit ja jopa Mass Effectin kaltaiset puoliräiskinnät - tarjoavat samanlaista antia ja vieläpä paljon muuta siihen lisäksi. Henkilökohtaisesti olisin siis taipuvainen uskomaan, että seikkailupelit eivät kuolleet. Ne evolvoituivat.
Gray Matteristä minulla ei siis ole vielä mitään erityistä sanottavana, paitsi että Jane Jensen pitää sen jälkeen sulkea pimeään kellariin eikä häntä saa päästää ulos, ennen kuin Gabriel Knight nelonen on valmis. Tahtoo nähdä Gabrielin kummitusjahdissaOMG!!1!! (Kröhm, äkillinen fanikohtaus iski, suokaa anteeksi.) Thief nelosesta minulla sen sijaan on paljonkin sanottavaa. Tärkeimpänä tämä: Eidos kiltti, älä mokaa nyt. Thief kolmonen eli Deadly Shadows oli ihan käypä peli, mutta verrattuna edeltäjiinsä se oli ikävän keskiverto. Kaikki kolmoseen tuodut uudistukset etäyttivät Deadly Shadowsia aikaisemmista peleistä ja muuttivat sitä valtavirran suuntaisiksi samalla tuhoten osan Thief ykkösen ja kakkosen ainutlaatuisuudesta.
Tärkeimpänä "mokana" pitäisin kolmannen persoonan mahdollisuutta ja koska Thief nelosesta nettiin vuotanut screenshot oli kolmannessa persoonassa, kannan tästä erittäin voimakasta huolta. Kokeilin pelata Deadly Shadowsia ihan koeluontoisesti kolmannessa persoonassa, mutta hylkäsin kokeilun hyvin nopeasti. Ensinnäkin kolmas persoona muutti pelin tunnelman aivan toiseksi. Intensiivisyys ja henkilökohtaisuus olivat tiessään. Garrett muuttui pelin kyynisestä kommentaattorista ja vieressäni varjoissa kyyristelevästä ystävästä tönköksi nukeksi, joka totteli näppäinkomentojani kehnosti ja pysähteli niin, että kamera oli jatkuvasti väärässä perspektiivissä. Äkkiä vartijat ja zombit eivät enää jahdanneetkaan minua vaan marionetti-Garrettiä. Tunnelma latistui.
Kirjallisuudessa kolmannen persoonan kertoja on usein ns. kaikkitietävä kertoja ja sama pätee tietokonepeleissä. Kolmas persoona näkee asioita, joita pelihahmo ei näe. Thiefissä tarkoitus on kuitenkin nimenomaan hiiviskellä, piilotella ja kuikuilla varovasti nurkan taakse. Garrett tekee peleissä suuren numeron siitä, että hän on yksinäinen susi, joka varastelee yksin ja vain omaksi hyväkseen. Sen vuoksi pelin tunnelmaan kuuluu ensimmäisen persoonan yksinäisyyden tunne. Pelien juonikin perustuu siihen, että Garrett on ulkopuolinen, joka vedetään väkisin, vastentahtoisesti ja piinallisen hitaasti mukaan isompiin kuvioihin. Thiefissä pelaajan nyt vain ei kuulu olla kaikkitietävä. Piste. Joten jos Thief nelonen tarjoillaan meille pelkästään kolmannesta persoonasta, aion henkilökohtaisesti alkaa itkeä.
Toisena tärkeänä mokana pitäisin kaupungilla liikkumisen pilaamista. Tässä suhteessa toivon Thief neloselta paljon. Dark Projectissa ja Metal Agessa kaupungilla ei pahemmin liikuttu, vaan Garrett hoiti puhallustensa myymisen keskenään tasojen välissä. Deadly Shadowsissa saalis piti itse käydä kauppaamassa. Kauppapaikkoja oli paljon, mutta ne eivät eronneet toisistaan niin paljon, että olisin viitsinyt lähteä toikkaroimaan kohti kaupungin toista laitaa saadakseni pari rahaa tai muutaman vesinuolen enemmän. Toikkaroimisen vastenmielisyyttä lisäsi myös vartijoiden ikävä tapa tunnistaa mestarivaras ja entinen keeper pienimmästäkin vilauksesta ja sitten juostiin. Periaatteessa pelissä pystyi kiipeämään piiloon, mutta käytännössä tasoille kipuaminen oli niin monen yrityksen ja erehdyksen päässä, että parempaan tulokseen pääsi vain pinkomalla määränpäähänsä minkä kintut kantoivat. Garrett kun sprinttasi satasen maailmanennätysajassa vaikka takki pullottelikin kultaesineistä. Toivoisin, että nelosessa joko kaupungilla hiiviskely olisi huomattavasti helpompaa ja kiinnostavampaa tai Garrettin olisi mahdollista liikuskella kaupungilla normitavikseksi pukeutuneena ja vartijat kiinnostuisivat tahmanäpistä vasta, jos tämä jää kiinni itse teosta.
Kolmas toivomukseni perustuu itse mestarivarkaaseen eli Garrettiin. Myönnän, että tämä toive on täysin tunnepohjainen, mutta olisin silti erittäin, erittäin onnellinen jos juuri Garrett olisi uudenkin pelin päähenkilö. Deadly Shadows kertoi tavallaan Garrettin tarinan loppuun jopa niin pitkälle, että tiputti vastahakoisen varkaan eteen sukupuoleltaan määrittelemättömän oppihenkilön. Minulla ei ole varsinaisesti mitään oppihenkilön mukanaoloa vastaan, mutta Garrett on kyynisyydessään, ahneudessaan, jästipäisyydessään ja synkkyydessään yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani. Garrettin ulkomuoto jätetään pääasiassa arvailujen varaan (eli ainakin minun päässäni hän on helkkarin komea) ja se puheääni! Garrettin ääni on matala, käheä ja kuulostaa siltä, kuin miehellä olisi jatkuvasti ivallinen virne naamallaan. Se sopii hahmon suuhun kuin mummo bingoon. Jos saisin valita yhden fiktionaalisen hahmon, jonka kanssa hankkiutua intiimiin suhteeseen, kilpailusta tulisi tiukka Garrettin, Sandmanin Dreamin ja Sormusten herran Faramirin kesken. (Mahdollisesti valitsisin kuitenkin Faramirin, sillä hän on porukan ainoa kunnon mies. Dreamin ja Garrettin kanssa suhde päättyisi kuitenkin jollain lailla huonosti, eikä ole viisasta suututtaa jumalolentoja eikä varkaita. Ja Gondorin käskynhaltijan vaimon pesti lienee kuitenkin noista vaihtoehdoista miellyttävin. Aina tämmöinen kiva ja reilu tamma yhden Rohanilaisen heitukan pesee kilpakosimisessa.)
Neljänneksi toivoisin peliin sopivasti haastetta ja mahdollisimman vähän eläviä kuolleita. Thiefin pelaamiseen kuuluu pakonomainen pikatallentaminen joka toinen sekunti ja epäonnistuminen, epäonnistuminen ja jälleen epäonnistuminen. Lisäksi pelien parhaana puolena ovat olleet oikotiet ja hiiviskelyn ongelmakohdat, joissa on monta ratkaisumahdollisuutta. Oikotiet pitää vain löytää. Zombien örinää kuulokkeissa jossakin selkäni takana en kuitenkaan kaipaa. Koen olevani vielä liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen. Ja suoraansanoen Dark Projectin zombitehtävissä minun oli väkisin etsittävä läpijuoksuohje käsiini yksinkertaisesti siksi, että hermoni eivät kestäneet zombien keskellä edestakaisin hiiviskelyä kaikkien aarteiden löytämiseksi. Kaikki pampulla talttuvat örkit ja vartijat menettelivät mainiosti, mutta Pyhän Veden jättäisin hyvin mielelläni lopullisesti pappien kastevesialtaisiin. Deadly Shadowsin kummitustehtävästä sen sijaan kumma kyllä pidin. Se oli karmeudessaan ehdottomasti koko pelin kirkkain kohokohta.
Kaiken kaikkiaan odotan kuitenkin Thief nelosta kauhunsekaisella innolla. Toivottavasti pelin vääntäminen ei kestä niin pitkään kuin Gray Matterin ja lopputulos on tällaisen vanhan polven tosifanin mieleen. Eidoksen edustajat tuntuvat onneksi ottavan tehtävänsä vakavasti ja kuuntelevan faneja ihan oikeasti. Tästä kertoo mielestäni erityisesti se, että ensi töikseen pelin tekijät perustivat pelille keskusteluforumin ja seuraavat fanien keskustelua ilmeisen aktiivisesti. Eidoksen pomo oli myös ilmoittanut yrittävänsä saada vanhat ääninäyttelijät projektiin mukaan, koska fanit ovat erittäin tarkkoja Garrettin äänestä. Lausunnon perusteella Garrett siis esiintyy pelissä ainakin jossain muodossa. Toivon todella, että Eidos onnistuu, Thief nelosesta tulee loistava peli ja mielellään vielä äärimmäisen suosittukin. Me vanhat kehäraakit ansaitsemme sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti