Aamun hesari valisti taas lukijaansa sen verran provosoivasti, että täytynee taas ottaa näppäimistö kauniiseen kavioon. Hannu tässä kertoo haastattelun muodossa, kuinka on ihan normaali, raivoraitis, kiltti ja mukava nelikymppinen, mutta ei ole ikinä saanut naista. Ihan ensimmäisenä on aivan pakko todeta, että ystävä kallis, jos on nelikymppisenä neitsyt, se ei ole normaalia. Niinkuin jo aikaisemmin Breivikistä kirjoittaessani totesin, nörtteys ei ole syy naisettomuuteen. Olisin myös vähän sitä mieltä, että ujous ei sellaisenaan ole syy naisettomuuteen. Sitä paitsi Hannu väitti, että hänellä on ystäviä. Jos on ystäviä, on ihmiskontakteja. Patologinen pelko on siis poissa laskuista.
Mikä sitten mättää? Karkeasti arvioiden mahdollisia syitä lienee kaksi: Hannu on jotenkin kieroutunut ja limainen tai Hannu on pohjattoman tylsä. Jos jätetään kieroutunut ja limainen pois laskuista (koska en suostu sellaista Hannusta uskomaan, sillä hän käy kaikesta huolimatta minua sääliksi) ja pureudutaan pohjattoman tylsä-puoleen. Ensinnäkin täytyy pureutua hieman määritelmään. Pohjattoman tylsä tarkoittaa tässä persoonatonta, hajutonta, mautonta, keskivertoa ja kitkatonta henkilöä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa ei keksi mitään yhteistä puhuttavaa. Maailmassa on onneksi sellainen järjestys, että ihmiset ovat erilaisia ja mieltymykset eroavat. Joku, joka on jonkun mielestä pohjattoman tylsä, on jonkun toisen mielestä hyvinkin mielenkiintoinen. Kaikissa on joku särmä. Ongelmaksi pohjaton tylsyys muodostuu, jos ottaa lähestymistavaksi ns. YK-taktiikan eli yrittää hampaat irvessä välttää jokaista asiaa, josta toinen voisi olla pitämättä. Lopputulos on persoonaton kompromissa, jossa ei ole mitään tarttumapintaa. Hannu sanoi lehtijutussa olevansa valmis mukautumaan. Sepä se ongelma juuri on! Ihmiset etsivät itselleen vastakappaletta, eivät peilikuvaa.
Valitettavasti lehtijuttu tyytyi vain päivittelemään, eikä kertonut Hannusta oikeastaan muuta kuin koulutustason (korkeakoulu) ja sen, että mies on kiinnostunut Toisesta Maailmansodasta (viimeisin Hannun lukema kirja kertoi siitä). Korkeajännitys-tyylinen harrastuneisuus ei pahemmin taida naisiin valitettavasti vedota. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos haluaa kumppanin, kannattaa nousta ylös perseeltään ja tehdä jotakin. Harrastus on hyvä tapa löytää samanmielisiä ihmisiä ja yhteinen puheenaihe löytyy välittömästi. Harrastuksen laadulla ei pahemmin liene väliä, kunhan siitä on aidosti kiinnostunut. Kun harrastus vie mennessään, turha jännittäminen unohtuu ja äkkiä huomaa olevansa puheväleissä useammankin naisen kanssa. Tässä muutama esimerkki.
Koira-agillity. Tai jäljestäminen, toko, näyttelyt tai mikä tahansa muu koiratoiminta. Tämä tietenkin vaatii ensinnäkin koiran ja toisekseen innostusta harrastaa sen kanssa, mutta naisten läheisyys on taattu. Koiraihmiset ovat yleensä reiluja, reippaita ja raittiita ulkoilmaihmisiä, jotka järjestävät talkoilla mätsärinsä ja myyvät toisilleen nakkisämpylöitä rotujärjestön toiminnan tukemiseksi. Koiran omistamisessa on sekin hyvä puoli, että söötti, kosteasilmäinen muppe vetää helposti puoleensa satunnaisia silittelijöitä ja suorastaan avaa keskustelun omistajansa puolesta. Koirapuistoista löytää myös helposti uusia tuttavuuksia ja taaskaan puheenaihetta ei tarvitse suotta haeskella. Koiran kanssa voi kaiken lisäksi helposti vedota vaivihkaa naisten heikoimpaan kohtaan: miehen hoivavietti vetää naisia puoleensa kuin magneetti. Tietenkin tämä kaikki olettaen, että Hannu ei ole allerginen.
Kendo, Aikido tai muu vastaava taistelulaji. Älä anna stereotypian hämätä. Nykyään itämaisia kamppailulajeja harrastaa lähes yhtä moni nainen kuin mieskin. Bonuksena saa vielä hyvän fyysisen kunnon ja kaikki sen suomat edut. Jos kamppailulajit eivät kiinnosta, mikset alkaisi harrastaa japanilaista kulttuuria muuten? Manga- ja animefanit eli Otakut vasta klikkiytynyt ja omistautunutta porukkaa ovatkin, vieläpä naisvoittoista. Otakuksi rupeamisen bonuspuolista paras lienee, ettei enää ikinä tarvitse hävetä katsovansa pornoa, kunhan vain se on piirrettyä ja kaikilla on isot silmät. Valitettavasti Hannu todennäköisesti olisi Suomen vanhin otaku, joten ikäseuraa manga-porukoista tuskin löytyisi.
Lavatanssit. Se vanha ja perinteinen. Naiset arvostavat edelleen tanssitaitoista miestä. Tietenkin ensin kannattaa opetella tanssimaan, sillä varpaille tallaajaa tuskin kukaan haluaa. Tanssikurssit lienevät myös hyvä paikka löytää naisia. Lavatansseista löytyvät neitokaiset lienevät kuitenkin otakujen vastakohtia eli hieman ikääntyneempää polvea ja miinuksena pitää myös sietää iskelmämusiikkia. Tosin Hannun musiikkimausta ei ollut jutussa puhetta, joten mistäpä sitä tietää.
Laskuvarjohyppääminen, syvänmerensukellus tai jokin vastaava "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" -laji. Mieskeskeisiä? Ei todellakaan. Jälleen kerran harrastuneisuus menee Nykästä lainatakseni fifty-sixty. Adrenaliinilajit yhdistävät porukan helposti, sillä ääritilanteet sitovat ihmisiä yhteen laumavaiston voimin. Lisäksi suurinta osaa näistä lajeistä pystyy suurimman osan ajasta harrastamaan vain ulkomailla, joten pitkä leiriytyminen jossain homeisessa parakissa pienellä porukalla luo väkisin ihmissuhteita. Adrenaliinihuumaan jää kuulemma myös helposti koukkuun, joten lajien pariin jää varmasti helposti koko loppuelämäksi. Vaikka ei saisikaan naista, on sentään mielenkiintoista tekemistä.
Mikä tahansa muu harrastus, joka Hannua sattuisi kiinnostamaan. Vakavasti puhuen ongelmahan lähtee ihmisen sisältä. Jos etsii itselleen kumppania, pitää ensin löytää itsensä. Jokainen ihminen on jollakin tapaa mielenkiintoinen. Etsi se, kehitä sitä, yllätä itsesi, innostu ja jatka siitä. Äkkiä huomaat, että ympärillä on paljon kannustavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita sinusta. Se on tie ihmisten sydämiin. Jokainen on oman onnensa seppä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti