Hei, nimeni on Rainbow Dash ja olen Nightwish-fani. Tai fani on aika vähättelevä ilmaisu. Olen palavasti rakastunut bändin musiikkiin. Lienee siis turha mainita, että istuin Kampin kauppakeskuksen Anttilan jonon jatkoksi viime tiistaina n. kello 21. Levyn myynti aloitettiin kello 0:00 ja bändikin oli paikalla. Jonotus oli pitkäveteinen, mutta oli tätä nyt jo sen verran pitkään odotettu, ettei se 3 tuntia kylmällä lattialla niin pahalta tuntunut. Lohduttauduin myös ajatuksella, että tuntia myöhemmin saapuneet joutuivat jonottamaan Narikkatorilla sateessa.
Istuskelin siis Kampissa selkä seinää vasten ja olin hermostunut. Bändin tapaaminen ei hermostuttanut, vaikka täytyy myöntää, että sain järkyttävän fanityttökohtauksen sisällä kaupassa. Muistikuvani ensimmäisenä istuneesta Marcosta eteenpäin muistuttavat kovasti muistikuviani vuosien takaisesta onnettomuudesta, jossa kaaduin moottoripyörällä 80 km/h. Muistikuvia on, mutta ne ovat katkonaisia ja erittäin epäselviä. Muistan sanoneeni Marcolle "morjens", muistan Anetten hymyilleen nätisti ja Emppu sanoi moi. Tuomas ei sanonut mitään. Siinäpä se. Jukka tippui jotenkin kyydistä. Sori Jukka.
Äskeinen paljastus vei vähän ajatukseltani pohjan, mutta vannon pyhästi, että alunperin en ollut lainkaan hermostunut bändin tapaamisesta. Sen sijaan pelkäsin, mitä levyltä löytyisi. Ihastuin Nightwishiin aika myöhäisessä vaiheessa joskus vuonna 2005 tai 2006, bändin pitäessä tuumaustaukoa Tarjan erottamisen jälkeen. Musiikkiin oli siinä vaiheessa helppo tarttua, sillä kohu oli jo hiljakseen laantunut ja lööpit olin ohittanut olankohautuksella. Ei kosketa minua, ei kiinnosta. Sen sijaan musiikki iski kuin märkä sukka. Pidän isosta musiikista, suurista tunteista ja mollista, mollista, ihanasta, melankolisesta mollista. Nightwish oli sitä kaikkea ja vielä muutakin. Synkän, raskaan ja ison musiikin taustalla häilyi aina itselleni ne kaikkein tärkeimmät arvot eli usko, toivo ja rakkaus. Tuomas Holopaisella on kyky vangita tunnetiloja musiikkiin ja vaikka välillä liikutaan hyvinkin syvissä vesissä, niistä palataan lopulta pinnalle eikä ikinä menetetä toivoa. Ottakaa oppia, metallimiehet! Samalla vähän niinkuin bonuksena löysin runouden.
En ole koskaan pahemmin perustanut runoista, saati laulun sanoituksista. Lukiossa runojen tulkinta oli pakkopullaa ja valitsin aina kaikkein suoraviivaisimman ja proosallisimman runon tulkintani aiheeksi. Laulu taas oli vain soitin muun ohessa. Tuomaksen sanoituksissa on kuitenkin jotakin erilaista. Ne ovat äärimmäisen kauniita ja niihin on kiteytetty monia itse läpikäymiäni tunteita ja pohtimiani asioita niin naulan kantaan, ettei voi kuin ihailla. Monet pitävät sanoituksia korneina ja ehkä ne ovatkin. Minulle ne kuitenkin ovat tärkeitä ja saan niistä määrättömästi lohtua. Esimerkiksi lause "Never sigh for better world, it's already composed, played and told" on niin totta niin monella eri tasolla.
Olin siis ehtinyt rakastua Nightwishiin oikein tosissani ennen Dark Passion Playn ilmestymistä. Tottakai ostin senkin plätyn heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. En oikein vieläkään tiedä, miten suhtautuisin siihen. Dark Passion Playta edeltävä Once on edelleen lempialbumini ja olen kuunnellut oman kopioni kirjaimellisesti palasiksi. Kansi on halki ja kansilehti on kastunut jossakin kohtaa lukukelvottomaksi. Levykin on naarmuilla. Oncessa kaikki loksahtaa kohdalleen ja se toimii hienosti. Dark Passion Play puolestaa tuntuu jotenkin puolittaiselta ja epätasaiselta. Levyn suurin ongelma: se on selvästi kirjoitettu Tarjan äänelle. Anette tekee toki parhaansa ja pidän hänen tyylistään, mutta Dark Passion Play menee yksinkertaisesti liian korkealta Anetten äänialalle. Ymmärrän täysin Tarjaholiceja, jotka rakastivat Dark Passion Playta ja inhosivat Anettea. Ymmärrän myös Nightwishiä, sillä nyt taaksepäin katsoessa huomaan, miten lyhytnäköisiä me fanit olimme. Me tuijotimme vain Dark Passion Playta. Nightwish katsoi huomattavasti kauemmas valitessaan Anetten.
Intohimoni Nightwishin musiikkia kohtaan ei kuitenkaan kuollut Dark Passion Playn aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vuoksi ja pienet asiat ruokkivat sitä, kuten iki-ihana While Your Lips Are Still Red ja Hartwallin keikan outrona soitettu The Heart Asks Pleasure First. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma: Dark Passion Play oli harjoituslevy vähän samaan tapaan kuin Angels Fall First eli bändin ensimmäinen albumi. Vasta seuraava julkaisu määrittelisi oikeasti sen suunnan, johon Nightwish on menossa. Angels Fall Firstiä seurasi Oceanborn, Nightwishin suuri läpimurto. Entä nyt? Yritin pitää odotukseni nollassa, mutta kun suhtautuu johonkin intohimoisesti, se ei oikein tahdo onnistua. Toivoin toivomasta päästyänikin, että Imaginaerum ei olisi pettymys.
Selvittyäni Kampista ulos levy kourassani suunnistin vauhdilla kotiin ja myöhäisestä ajankohdasta sekä aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta pistin levyn soimaan. Helpotus tuli nopeasti. Imaginaerum on enemmän kuin uskalsin toivoa. Se on loistava. Se on erilainen kuin kaikki aikaisemman Nightwish-albumit, mutta Nightwishin musiikin ydin, se tietty filosofia biisien taustalla, on tallella. Eikä hyppäys mielestäni ole niin iso, kuin monet antavat ymmärtää. Hyppäys Wishmasterista Century Childiin on paljon isompi. (Asiaan vihkiytymättömille edellistä virkettä täytynee selittää. Jos arvon lukija on Nightwish-fani ja tietää täsmälleen mistä puhun, hyppää ystävällisesti sulkujen yli. Wishmaster on melko suoraviivaista metallinjytkettä säestettynä koloratuurisopraanon kovaäänisellä kieunnalla, anteeksi laululla. Century Childissa laulajan äänialaa madallettiin ja mukaan otettiin ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteri. Homma oli vielä hapuilua, mutta albumi otti erittäin merkittävän harppauksen siihen suuntaan, joka nykyään tunnetaan "mahtipontisena sinfoniametallina". Bändi on sillä tiellä edelleen.) Anetten ääni toimii hienosti ja toisin kuin Dark Passion Playn kohdalla, en osaisi kuvitella Tarjaa laulamaan yhtäkään Imaginaerumin biiseistä. Tarjan ääni ei sopisi niihin. Imaginaerum on uusi, hieno luku Nightwishin tarinassa. Ja itse levyn "arvio" seurannee blogikirjoituksessa osa 2, sillä tästä pohjustuksesta tuli niin pitkä, että teen siitä ihan oman kirjoituksen.
