Oi niitä aikoja

Taidan olla tulossa vanhaksi. Päättelen tämän siitä, että haikailen vanhojen hyvien aikojen perään. Pääasiassa sinne 90-luvun loppuun tai 2000-luvun alkuun, jolloin osattiin vielä tehdä kunnollisia tietokonepelejä. Eivät nämä nykyiset beta-läpiräiskinnät ole mistään kotoisin verrattuna vanhoihin tosinaisten peleihin. Esimerkiksi silloin joskus seikkailupelien kultakaudella puzzlet olivat niin vaikeita, että kokonaiskestoltaan lyhytkin peli saattoi kestää hyvinkin kuukausikaupalla. Eikä muuten ollut internetiä, josta etsiä läpijuoksuohjeet. Piti pärjätä joko kaveriporukan turvin tai ihan omien pikku aivosolujen avulla. Nykyajan ongelmapelien ongelmat tuntuvat sen rinnalla tasoltaan tämänkaltaisilta: hahmosi pitäisi kulkea portista, mutta portinvartija ei päästä sinua, koska on ärtyisä, nälkäinen ja kertoo samassa lauseessa rakastavansa yli kaiken raakoja lanttuja. Ja kas kummaa, vieressähän on aivan sattumalta lanttupelto. Mitenköhän kummassa tilanteen saisi ratkaistua?

Viimeaikoina olen nostalgiannälkääni ahmaissut kaksi Gabriel Knight -romaania ja pelannut vanhoja kunnon Thief-sarjan pelejä. Täytyy myöntää, että Gabriel Knight seikkailupelisarjan luojattaren Jane Jensenin ilmiömäinen kyky luoda koukuttavia, jännittäviä, vaikeita ja tarinaan uppouduttavia seikkailupelejä ei oikein taivu kirjailijan kyvyiksi. Ensimmäinen GK-romsku putosi johonkin ontuvan fanficin ja väritetyn läpijuoksuohjeen välimaastoon, eikä onnistunut lainkaan sulkemaan sisälleen Sins of the Fathersin synkkää romantiikkaa. Toinen oli parempi, mutta sekin jäi vääjäämättä roskaromaanin tasolle viihdyttävyydeltään. Sitä paitsi seikkailupelien puzzlet kuulostavat romaanin päähenkilön IRL-tekemisinä todella omituisilta ja saavat väkisinkin miettimään päähenkilön mielenterveyttä. Thief-sarja sen sijaan ei pettänyt. Theif II The Metal Age on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni.

Otin asian puheeksi pääasiassa siksi, että nostalgiannälkääni on luvassa muutakin helpotusta. Eidos on par'aikaa vääntämässä Thief nelosta ja Jane Jenseniltä ilmestyi keväällä uusi seikkailupeli, jonka juuri tilasin nettikaupasta. Jälkimmäisestä olen tietoisesti välttänyt lukemasta mitään, sillä en halua pilata pelikokemusta tietämällä pelistä etukäteen liian paljon. Olen varmuuden vuoksi valmistautunut karvaaseen pettymykseen, sillä Gray Matterin valmiiksisaaminen kesti ikuisuuden (lähes vuosikymmenen) ja seikkailupelien aika taitaa valitettavasti alkaa olla takanapäin. Olen kuullut monien muiden vanhan koulukunnan pelaajien jupisseen, että nykyajan pelaajilla ei riitä kärsivällisyys seikkailupeleihin. Itse pitäisin ennemminkin syypäänä muiden genrejen kehitystä. Seikkailupelit tarjosivat parhaimmillaan oivalluksia vaativia koukkuja, herisyttävää huumoria ja mukaansatempaavia tarinoita. Nykyaikana hyvin monet genret - roolipelit, kauhupelit ja jopa Mass Effectin kaltaiset puoliräiskinnät - tarjoavat samanlaista antia ja vieläpä paljon muuta siihen lisäksi. Henkilökohtaisesti olisin siis taipuvainen uskomaan, että seikkailupelit eivät kuolleet. Ne evolvoituivat.

Gray Matteristä minulla ei siis ole vielä mitään erityistä sanottavana, paitsi että Jane Jensen pitää sen jälkeen sulkea pimeään kellariin eikä häntä saa päästää ulos, ennen kuin Gabriel Knight nelonen on valmis. Tahtoo nähdä Gabrielin kummitusjahdissaOMG!!1!! (Kröhm, äkillinen fanikohtaus iski, suokaa anteeksi.) Thief nelosesta minulla sen sijaan on paljonkin sanottavaa. Tärkeimpänä tämä: Eidos kiltti, älä mokaa nyt. Thief kolmonen eli Deadly Shadows oli ihan käypä peli, mutta verrattuna edeltäjiinsä se oli ikävän keskiverto. Kaikki kolmoseen tuodut uudistukset etäyttivät Deadly Shadowsia aikaisemmista peleistä ja muuttivat sitä valtavirran suuntaisiksi samalla tuhoten osan Thief ykkösen ja kakkosen ainutlaatuisuudesta.

Tärkeimpänä "mokana" pitäisin kolmannen persoonan mahdollisuutta ja koska Thief nelosesta nettiin vuotanut screenshot oli kolmannessa persoonassa, kannan tästä erittäin voimakasta huolta. Kokeilin pelata Deadly Shadowsia ihan koeluontoisesti kolmannessa persoonassa, mutta hylkäsin kokeilun hyvin nopeasti. Ensinnäkin kolmas persoona muutti pelin tunnelman aivan toiseksi. Intensiivisyys ja henkilökohtaisuus olivat tiessään. Garrett muuttui pelin kyynisestä kommentaattorista ja vieressäni varjoissa kyyristelevästä ystävästä tönköksi nukeksi, joka totteli näppäinkomentojani kehnosti ja pysähteli niin, että kamera oli jatkuvasti väärässä perspektiivissä. Äkkiä vartijat ja zombit eivät enää jahdanneetkaan minua vaan marionetti-Garrettiä. Tunnelma latistui.

Kirjallisuudessa kolmannen persoonan kertoja on usein ns. kaikkitietävä kertoja ja sama pätee tietokonepeleissä. Kolmas persoona näkee asioita, joita pelihahmo ei näe. Thiefissä tarkoitus on kuitenkin nimenomaan hiiviskellä, piilotella ja kuikuilla varovasti nurkan taakse. Garrett tekee peleissä suuren numeron siitä, että hän on yksinäinen susi, joka varastelee yksin ja vain omaksi hyväkseen. Sen vuoksi pelin tunnelmaan kuuluu ensimmäisen persoonan yksinäisyyden tunne. Pelien juonikin perustuu siihen, että Garrett on ulkopuolinen, joka vedetään väkisin, vastentahtoisesti ja piinallisen hitaasti mukaan isompiin kuvioihin. Thiefissä pelaajan nyt vain ei kuulu olla kaikkitietävä. Piste. Joten jos Thief nelonen tarjoillaan meille pelkästään kolmannesta persoonasta, aion henkilökohtaisesti alkaa itkeä.

Toisena tärkeänä mokana pitäisin kaupungilla liikkumisen pilaamista. Tässä suhteessa toivon Thief neloselta paljon. Dark Projectissa ja Metal Agessa kaupungilla ei pahemmin liikuttu, vaan Garrett hoiti puhallustensa myymisen keskenään tasojen välissä. Deadly Shadowsissa saalis piti itse käydä kauppaamassa. Kauppapaikkoja oli paljon, mutta ne eivät eronneet toisistaan niin paljon, että olisin viitsinyt lähteä toikkaroimaan kohti kaupungin toista laitaa saadakseni pari rahaa tai muutaman vesinuolen enemmän. Toikkaroimisen vastenmielisyyttä lisäsi myös vartijoiden ikävä tapa tunnistaa mestarivaras ja entinen keeper pienimmästäkin vilauksesta ja sitten juostiin. Periaatteessa pelissä pystyi kiipeämään piiloon, mutta käytännössä tasoille kipuaminen oli niin monen yrityksen ja erehdyksen päässä, että parempaan tulokseen pääsi vain pinkomalla määränpäähänsä minkä kintut kantoivat. Garrett kun sprinttasi satasen maailmanennätysajassa vaikka takki pullottelikin kultaesineistä. Toivoisin, että nelosessa joko kaupungilla hiiviskely olisi huomattavasti helpompaa ja kiinnostavampaa tai Garrettin olisi mahdollista liikuskella kaupungilla normitavikseksi pukeutuneena ja vartijat kiinnostuisivat tahmanäpistä vasta, jos tämä jää kiinni itse teosta.

Kolmas toivomukseni perustuu itse mestarivarkaaseen eli Garrettiin. Myönnän, että tämä toive on täysin tunnepohjainen, mutta olisin silti erittäin, erittäin onnellinen jos juuri Garrett olisi uudenkin pelin päähenkilö. Deadly Shadows kertoi tavallaan Garrettin tarinan loppuun jopa niin pitkälle, että tiputti vastahakoisen varkaan eteen sukupuoleltaan määrittelemättömän oppihenkilön. Minulla ei ole varsinaisesti mitään oppihenkilön mukanaoloa vastaan, mutta Garrett on kyynisyydessään, ahneudessaan, jästipäisyydessään ja synkkyydessään yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani. Garrettin ulkomuoto jätetään pääasiassa arvailujen varaan (eli ainakin minun päässäni hän on helkkarin komea) ja se puheääni! Garrettin ääni on matala, käheä ja kuulostaa siltä, kuin miehellä olisi jatkuvasti ivallinen virne naamallaan. Se sopii hahmon suuhun kuin mummo bingoon. Jos saisin valita yhden fiktionaalisen hahmon, jonka kanssa hankkiutua intiimiin suhteeseen, kilpailusta tulisi tiukka Garrettin, Sandmanin Dreamin ja Sormusten herran Faramirin kesken. (Mahdollisesti valitsisin kuitenkin Faramirin, sillä hän on porukan ainoa kunnon mies. Dreamin ja Garrettin kanssa suhde päättyisi kuitenkin jollain lailla huonosti, eikä ole viisasta suututtaa jumalolentoja eikä varkaita. Ja Gondorin käskynhaltijan vaimon pesti lienee kuitenkin noista vaihtoehdoista miellyttävin. Aina tämmöinen kiva ja reilu tamma yhden Rohanilaisen heitukan pesee kilpakosimisessa.)

Neljänneksi toivoisin peliin sopivasti haastetta ja mahdollisimman vähän eläviä kuolleita. Thiefin pelaamiseen kuuluu pakonomainen pikatallentaminen joka toinen sekunti ja epäonnistuminen, epäonnistuminen ja jälleen epäonnistuminen. Lisäksi pelien parhaana puolena ovat olleet oikotiet ja hiiviskelyn ongelmakohdat, joissa on monta ratkaisumahdollisuutta. Oikotiet pitää vain löytää. Zombien örinää kuulokkeissa jossakin selkäni takana en kuitenkaan kaipaa. Koen olevani vielä liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen. Ja suoraansanoen Dark Projectin zombitehtävissä minun oli väkisin etsittävä läpijuoksuohje käsiini yksinkertaisesti siksi, että hermoni eivät kestäneet zombien keskellä edestakaisin hiiviskelyä kaikkien aarteiden löytämiseksi. Kaikki pampulla talttuvat örkit ja vartijat menettelivät mainiosti, mutta Pyhän Veden jättäisin hyvin mielelläni lopullisesti pappien kastevesialtaisiin. Deadly Shadowsin kummitustehtävästä sen sijaan kumma kyllä pidin. Se oli karmeudessaan ehdottomasti koko pelin kirkkain kohokohta.

Kaiken kaikkiaan odotan  kuitenkin Thief nelosta kauhunsekaisella innolla. Toivottavasti pelin vääntäminen ei kestä niin pitkään kuin Gray Matterin ja lopputulos on tällaisen vanhan polven tosifanin mieleen. Eidoksen edustajat tuntuvat onneksi ottavan tehtävänsä vakavasti ja kuuntelevan faneja ihan oikeasti. Tästä kertoo mielestäni erityisesti se, että ensi töikseen pelin tekijät perustivat pelille keskusteluforumin ja seuraavat fanien keskustelua ilmeisen aktiivisesti. Eidoksen pomo oli myös ilmoittanut yrittävänsä saada vanhat ääninäyttelijät projektiin mukaan, koska fanit ovat erittäin tarkkoja Garrettin äänestä. Lausunnon perusteella Garrett siis esiintyy pelissä ainakin jossain muodossa. Toivon todella, että Eidos onnistuu, Thief nelosesta tulee loistava peli ja mielellään vielä äärimmäisen suosittukin. Me vanhat kehäraakit ansaitsemme sen.

Verenluovutuskäytännöissä ei ole mitään järkeä

Löytyipä sitten taas yksi asia, jonka tekemättömyydestä ei tarvitse tuntea suotta tunnontuskia. Olen nimittäin luuytimenluovutuskiellossa. Helsingin sanomat ystävällisesti valisti lukijaansa tässä jokunen aika sitten, että verenluovutussäännöt pätevät myös luuytimen luovutukseen. Näin ollen olen itse pysyvässä kiellossa. Näin neula- ja verikammoiselle on toki suuri helpotus, että luovuttamattomuuttaan voi perustella vain olankohautuksella eikä tarvitse naama valkoisena selittää, että kyllähän minä muuten mutkun... Tavallaan on oikein mukavaa, että joku muu kantaa vastuun eettisistä päätöksistä puolestani, mutta täytyy kyllä sanoa, etten silti näe veripalvelun perusteluissa minkäänlaista järkeä.

Ongelman ydin en suinkaan ole minä vaan aviomieheni. Itse olen puhtoinen pulmunen ja tiukasti heteroavioliiton auvoiseen satamaan ankkuroitu. Aviomieheni sen sijaan on ainakin veripalvelun mielestä niin toivottoman saastainen tapaus, että hänen likainen verensä tahraa minunkin vitivalkean seerumini käyttökelvottomaksi. Aviomieheni on biseksuaali. Hän on harrastanut seksiä miehen kanssa. Heteroavioliitossakin hän siis on selvästi vain susi lampaan vaatteissa, valmiina levittämään homoruttoa jokaiseen eteen sattuvaan punasolupussiin.

Seksistä miehen kanssa seuraa ikuinen verenluovutuskielto. Näin käy, vaikka mies saisi heti homoneitsyyden menetettyään herätyksen, tekisi selibaattilupauksen, leikkaisi kiveksensä irti ja muuttaisi loppuelämäkseen yksinäisen vuoristoluostarin ainoaksi munkiksi. Sen sijaan jos irtosuhteita ilman ehkäisyä harrastava heteromies löytää vapaamielisen lesbokolmikon, muuttaa heidän luokseen ja naiskentelee pelkästään näitä kolmea lesboa ja kahta heidän naapureistaan yli neljän kuukauden ajan, mies saa luovuttaa verta mikäli ei ainakaan tietääkseen ole saanut sukupuolitautia. Ihan näin huomautuksena todettakoot, että hiv voi olla sukupuoliseen suuntaukseen katsomatta kenellä tahansa oireeton vuosikausia; tauti ei välttämättä ilmaise itseään heteroilla neljän kuukauden sisällä. Onko tässä järkeä? Eipä pahemmin, mutta tämä muuttuu vielä paremmaksi.

Olen ollut aviossa mieheni kanssa melkein viisi vuotta. Tuona aikana olen harrastanut seksiä ainoastaan mieheni kanssa. Pessimistinä en tietenkään voi mennä 100 prosentin takuuseen aviomiehestäni, siinä missä en voi olla 100-prosenttisen varman kenenkään muun kuin itseni toiminnasta muutenkaan. Joka kerran harrastaessamme seksiä minulle pamahtaa kuuden kuukauden verenluovutuskarenssi, koska olen antanut saastaisen homoseksuaalikäärmeen kiemurrella siveyden puutarhaani. Teko on niin saastainen, että edes lesbokolmikon kanssa irstailevalle heteromiehelle tarkoitettu neljän kuukauden karenssi ei riitä. Ja vaikka avioseksin tylsyydestä kuinka vihjailtaisiin, en usko koskaan kyllästyväni mieheeni niin paljon, että se johtaisi kuuden kuukauden kuivaan kauteen. Näin ollen olen jatkuvassa verenluovutuskiellossa (ja luuytimenluovutuskiellossa) näillä näkymin loppuelämäni, sillä rakastan aviomiestäni hyvin paljon ja ajattelin ottaa "kunnes kuolema teidät erottaa" -lauseen ihan kirjaimellisesti.

Veripalvelun ihmiset väittävät silmät kirkkaina, että verenluovutuskriteereissä ei ole mitään syrjivää ja kaikki perustuu tilastoihin. Jos pysyvässä parisuhteessa elävän miehen ja naisen veri ei kelpaa miehen entisten seksikumppanien vuoksi, mutta voimakaasti riskikäytöstä harrastavien heteroihmisten veri kelpaa, leimaisin selitykset ameriikan kieltä lainatakseni sonnin paskaksi. Samaan pakettiin voisin vielä heittää faktana, että globaalisti hi-virusta kantaa todennäköisimmin musta ihminen. Eikö siis mustienkin pitäisi tämän logiikan mukaan olla verenluovutuskiellossa? Yleisellä tasolla asia ei minua pahemmin vaivaa, koska kuten jo alussa mainitsin, en todennäköisesti uskaltaisi luovuttaa verta kuitenkaan. Asiassa on vain pieni mutta. Kutsun sitä "entäpä jos" -mutaksi. Entäpä jos minulla ja aviomiehelläni olisi esimerkiksi leukemiaa sairastava lapsi, jonka elämän voisi pelastaa vain joko minun tai mieheni luuydin? Entäpä jos mieheni veljen munuaiset pettäisivät ja ainoa keino pelastaa hänen henkensä olisi mieheni luovuttama munuainen? Entä jos joutuisimme lento-onnettomuuspaikalle, jossa ainoa keino pelastaa mahdollisimman paljon ihmisiä olisi kerätä verta kaikilta kynnelle kykenevistä paikan päällä? Haluaisinpa nähdä sen lääkärin, joka sellaisessa tilanteessa kieltäisi meitä auttamasta. Ja sen jälkeen haluaisin mojauttaa häntä reippaasti ohimolle.

On toki hyvä asia, että verenluovutuksessa ja vastaavissa tapauksissa yritetään minimoida riskit ja vastaanottajalle koituva haitta. Verihän testataan joka tapauksessa yleisimpien veren välityksellä leviävien tautien varalta. On myös totta, että menneisyydessä hiv ja aids olivat pääasiassa homojen keskuudessa leviäviä tauteja. Tuosta ajasta vain alkaa olla jo lähes kaksikymmentä vuotta. Verenluovutuksessa on erittäin tärkeää yrittää välttää riskikäyttäytyjiä tautien vuoksi, mutta kun nykykäytäntö ei karsi niitä riskikäyttäytyjiä vaan täysin satunnaisen otannan populaatiosta. Lisäksi veren välityksellä Suomen leveysasteilla leviävistä taudeista hiv alkaa hiljaksiin olla se kaikkein vaarattomin. Hepatiiti tappavat nopeasti ja ikävästi. Hiv-positiivinen voi elää pitkän ja normaalin elämän. Joten eiköhän olisi jo aika tuoda verenluovutuskäytännötkin kuluvan vuosituhannen puolelle. Olisin kuitenkin tyytyväisempi, jos saisin tehdä omat eettiset ratkaisuni itse.