Hei, olen Rainbow Dash ja olen koukussa formula ykkösiin. Formula-addiktioni historia on pitkä ja monivaiheinen. Se alkoi viime vuosituhannen puolella Jerezin GP:stä ja Mika Häkkisen ensimmäisestä voitosta. Sen jälkeen olen seurannut formuloita enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen elänyt tunnelmassa mukana kuten vain penkkiurheilija voi, riemuinnut upeista urheilijasuorituksista (kuka muistaa Häkkisen upean nousun viimeiseltä sijalta toiseksi Magny Coursissa tai Brawn GP:n nousun mitättömyydestä maailmanmestariksi), närkästynyt tallimääräyksistä, vauhkonnut sääntömuutoksista ja hiljentynyt onnettomuuksien äärellä. Mielestäni urheilu on kätevä asia ottaa vakavasti, sillä tosi-intoilija ottaa silloin vakavasti myös urheilun periaatteet: reilu peli ja parempi voittakoot.
Häkkisen lopettaminen aikoinaan harmitti hiukan, mutta tuolloin innostukseni oli jo ehtinyt kasvaa lajitasolle ohi isänmaallisuuden ja henkilönpalvonnan. Räikkösen esityksistä ja narinoista en oikein koskaan innostunut. Kovalaisesta pidin enemmän, mutta ennen Lotus-aikojaan mies ajeli sangen keskinkertaisesti. Sen sijaan käänsin katseeni Sebastian Vetteliin, Jenson Buttoniin, Lewis Hamiltoniin ja Fernando Alonsoon. Iloitsin hyvistä suorituksista, taidokkaasta ajamisesta ja uusista lupauksista. Meneillä olevaa kautta seuraan suurella innolla, arvostan kaikkia kärkeä tavoittelevia kuljettajia ja minulla on muutama suosikki, joiden suorituksia seuraan erityisesti.
Siinä missä formulat lajina matkusti eteenpäin, tv-lähetysten taso matkasi täysin päinvastaiseen suuntaan. Maikkari tarjosi Häkkisen aikoina koko formula-paketin harjoituksineen kaikkineen, joskin selostuksessa oli hieman toivomisen varaa. Sitten tuli kirottu digi-aika ja vielä kirotumpi MTV3 Max. Olen aina maksanut tv-lupani tunnollisesti ja sietänyt mainoskatkoja, sillä tokihan ohjelman tekeminen maksaa lisensseistä puhumattakaan. Maikkarin ilmoittaessa formuloiden siirtyvän maksukanavalle herne meni kuitenkin nenään ja syvälle. Vai että pitäisi vielä erikseen ostaa täysin turha äijäkanava koko vuodeksi ja katsoa talvella kiukusta kihisten hikisten, rumien ukkojen pullistelua nähdäkseen puoli vuotta formuloita ja vielä SEN LISÄKSI maksaa tv-lupa ja katsoa niitä samperin mainoksia. No EI! Haluaisin tässä yhteydessä myös tuoda julki mielipiteeni siitä, että maikkarin formulapolitiikka on seksististä, naisfaneja syrjivää, ihmisiä lokeroivaa ja kaikin puolin perseestä. Yksi kuvaavimmista esimerkeistä oli mielestäni taannoinen maikkarin formulasivuston juttu aiheesta "Viikonlopun formulamisut, katso kuvat!". En katsonut. Jos haluan nähdä tissejä, voin ottaa paidan pois ja mennä peilin eteen, kiitos vain.
Sanouduin siis ohimosuoni sykkien irti Maikkarin formulalähetyksistä heti ensimmäisen kammottavan koostelähetyksen nähtyäni ja lähetin kanavalle tulikivenkatkuista palautetta, johon kanava vastasi ystävällisellä hiljaisuudella. Ehkä parempi niin. Raivoni ei kuitenkaan laantunut ja kiukkua vain lisäsi ajatus siitä, että addiktioni ei saisi tyydytystä. Niinpä sidoin henkisen rambo-huivin otsalleni, vedin mutaviivat poskilleni ja avasin googlen. Tilanne vaati kansalaistottelemattomuutta. Netin ihmemaasta löytää mitä vain, joten eiköhän sieltä nää formuloitakin.
Googlen kaivelu tuottikin nopeasti tulosta. Formuloita näkee kuin näkeekin netissä, kun viitsii hieman nähdä vaivaa. Aluksi katselin äfykkösiä TVU-playerillä Aasialaiselta Star Sportsilta. Melko pian kanavan ylläpitäjä kuitenkin lakkasi näyttämästi formuloita. Siirryin SOP-Castiin, jossa oli enemmän vaihtoehtoja ja löysin jälleen Star Sportsin. Kun SOPiltakin loppui Star Sportsin näyttäminen, siirryin kiinankieliseen ESPN1-kanavaan. Kuva oli rakeinen, lähetys pätki eikä selostuksesta ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta tunsin silti voittaneeni. En ole varma, onko piratoidun lähetyksen katsominen varsinaisesti laitonta, mutta jokainen sekunti oli vastalause, jokainen hetki oli yksi silmäpari pois MTV3:sen sponsoreilta ja muutama euro pois Maxin kukkarosta. Sitä paitsi sain todeta, että selostuksettomuuskin voitti maikkarin koostelähetystä selostavien Kyllösen ja Mustakarin takeltelut.
Lopulta päädyin eräiden aika-ajojen yhteydessä googlettamaan ja löysin justin.tv:n. Sivusto tarjoaa rajallista katseluaikaa yksittäisten ihmisten ylläpitämille kanaville, mutta lähetys pätkii ikävästi. Huomasin kuitenkin katselijoiden vinkkailevan kanavien chatissä linkkejä muille katselusivustoille ja ne osoittautuivat kullanarvoisiksi. Nykyään katselen formuloita BBC:n lähetyksinä hd-kuvalla. BBC:n lähetykset ovat tv-luvan maksaneille ilmaisia, kanava näyttää koko tarjonnan harjoituksineen kaikkineen ilman mainoksia sekä telkkarissa että netissä hyvälaatuisena streaminä (ilmainen Britannian kansalaisille) ja selostus, oi autuutta sitä selostusta.
BBC:n formulatiimiin kuuluvat mm. David Coulthard, Eddie Jordan ja Martin Brundle sekä useita toimittajia, jotka tuntevat varikon avainihmisiä, pääsevät "kielletyille alueille", paljastavat tallien taktiikoita ja tekevät livenä kuumia haastatteluja lähetystä maustamaan. Coulthard ja Brundle ovat mitä mainioin selostajakaksikko, jotka ovat aidosti innoissaan kisoista ja huomaavat radalta enemmän asioita kuin minä. Vertailun vuoksi todettakoot, että maikkarin selostajat huomaavat asiat keskimäärin puoli kierrosta minun jälkeeni. Olen useammin kuin kerran läpsäyttänyt kämmenen otsaan selostajien kummastellessa, että mihinkäs tämä kutospaikalla ollut kuski joutui ja miksi radalla on kuminpalasia ja keltainen lippu jo toista kierrosta. Eddie Jordan on hauska ja terävä kommentaattori, joka nauttii suurta kunnioitusta kaikkien varikkoihmisten keskuudessa ja voi halutessan vetää vaikka Christian Hornerin rentoon yllätyshaastatteluun. Lähetys alkaa kauan ennen varsinaisen kisan alkua ja jatkuu pitkään kisan loppumisen jälkeen. Tapahtumat analysoidaan niin perinpohjaisesti ja sellaisella ammattitaidolla, että formula-addikti voi vain huokailla ihastuksesta. Kaiken huipuksi BBC:n porukat ovat poimineet Kovalaisen Team Lotuksen lempilapsekseen. Lotus puolestaan on adoptoinut kanavan suhteen avoimen politiikan, sillä pieni talli ottaa ilolla vastaan kaiken mahdollisen julkisuuden. Tämän suhteen johdosta olen saanut seurata brittien mukana Kovalaisen menestymistä todennäköisesti paljon tiiviimmin kuin maikkarin ikeen alla elävät.
Valitettavasti BBC:n tv-luvan voi hankkia vain Britannian kansalainen. Otin asiasta selvää. Olisin mielelläni hankkinut itselleni laillisen Britannian tv-luvan ja virittänyt tietokoneeseeni tv-kortilla BBC:n ihan täysin laillisesti. Tiedän, mitä ajattelette: eikös tuo nyt ole hurskastelua? Kieltäydyt maksamasta yhdestä formulalähetyksestä ja sitten olet valmis maksamaan toisesta. Syyni ulottuvat kuitenkin formuloita pidemmälle. Ensinnäkin, suuri osa lempisarjoistani on nimenomaan BBC:n tuotantoa. Seuraan aktiivisesti mm. Doctor Whota, Kelmien Kerhoa, Hercule Poirottia, BBC:n uutta Sherlockia ja Top Gearia. Lisäksi katselen ajoittain BBC:n viihdesarjoja kuten Never Mind The Buzzcocksia. Olisin täysin valmis maksamaan oman osuuteni näiden laatusarjojen tekemisestä. Toisekseen, kuten jo vähän edellisestä lauseesta voi arvata, olen valmis maksamaan laadusta. BBC tekee hyvää työtä formuloiden kanssa ja näkee aidosti vaivaa lähetysten eteen. Rahoillani saisin siis kesäisin laadukkaan formulalähetyksen ja laatusarjoja talvisin, toisin kuin MTV3 Maxin tapauksessa.
Kolmanneksi, olen yleisradioperiaatteen vankkumaton kannattaja. Viihteen ja kulttuurin ei ole mielestäni tarkoitus tehdä voittoa. Television ja radion tulee palvella kaikkia ihmisiä eikä vain enemmistöä. Kaikilla täytyy olla yhtäläinen oikeus katsella jotakin kivaa telkkarista ja sekä kulttuurin että viihteen tuottamista on syytä tukea niiden taiteellisen arvon vuoksi, ei vain tuottavuuden vuoksi. Parhaimmillaan yhteisistä varoista toteutetulla viihtellä saadaan aikaiseksi huomattavasti laadukkaampaa audiovisuallista karkkia kuin mainostajien rahoilla. Eikä tarvitse kestää niitä helkatin mainoksia. Mielestäni BBC vs. MTV3 Max ovat tästä aivan loistava esimerkki. Valitettavasti vain suomalainen katsoja ei tässä tapauksessa voi äänestää euroillaan. Vaihtoehtona on vain henkinen tuki ja kansalaistottelemattomuus.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
torstai 28. heinäkuuta 2011
All you need is love
Viime päivien kuumin puheenaihe on ollut Norjan tragedia. Mitäpä siitä voisi enää sanoa, mitä ei olisi jo sanottu? Käsittämätön, kauhea tapaus, jolla on syvä vaikutus meihin pohjoismaalaisiin. Ei siitä sen enempää, sillä en usko pystyväni mitenkään puheillani helpottamaan asiaa tai sanoilla kuvaamaan uhreja kohtaan tuntemaani myötätuntoa. Sen sijaan ajattelin puida eräätä tapauksen kirvoittamaa mielipidekirjoitusta ja ottaa siihen kantaa.
Markus Määttänen kirjoitti tapahtumien johdosta niin provosoivan tekstin, että näin sen Facebookin syötteessäni seitsemänä eri kappaleena vauhkoontuneiden ystävieni jakamana. Määttäsen teksti väittää, että Utöyan katastrofia saati Suomen kouluampumisia ei olisi tapahtunut, jos näillä vihaisilla nuorilla miehillä olisi ollut tyttöystävä ja he olisivat niinsanotusti saaneet pesää. Määttäselle kiitos suunnattomasta luottamuksesta naissukupuolen kaikenparantavaa voimaa kohtaan, mutta valitettavasti tarinat elokuvien Arweneista, kirjojen prinsessa Ruususista ja ikonien madonnista ovat juurikin vain niitä - tarinoita, idolisoituja kuvia entisajan länsimaisen kulttuurin naisihanteista, joista moderni naiskuva pudisteli itsensä irti jo vuosikymmeniä sitten. Ja pahoin pelkään, että jo ennen tasa-arvokeskustelun heräämistäkin suomalaisella naisella olisi ollut paljonkin sanottavaa Määttäsen mielipiteistä. Prinsessasadut kun olivat jo silloinkin pelkkiä satuja.
Mikä tekstissä sitten mättää? Jos jätetään provokatiiviset osiot omaan arvoonsa ja keskitytään pohtimaan Määttäsen sanomaa. Määttäsen perusajatus on, että nuorten miesten viha johtui rakkauden ja seksin puutteesta. Venyttäen mielipidettä eteenpäin voidaan siis ajatella, että miesten vihaa lietsoi hylätyksi tulemisen tunne. Miksipä ei? Ihminen tarvitsee fyysisiä ja sosiaalisia kontakteja pysyäkseen järjissään. Perustava kysymys kuitenkin mielestäni on, puhutaanko nyt syystä vai seurauksesta? Tuliko Breivikistä, Saaresta tai Auvisesta vihainen, vetäytyvä ja persoonallisuudeltaan sairas siksi, että he eivät voittaneet itselleen unelmiensa tyttöä vai kiersivätkö tytöt heidät kaukaa siksi, että miehenalut olivat vihaisia, vetäytyviä ja kykenemättömiä samaistumaan muihin?
Länsimaisen kulttuurin yksi peruspilareista tuntuu nykypäivänä olevan patologinen tarve kannustaa ihmisiä menestymään. Ihmisten pitää olla jatkuvast kauniimpia, rikkaampia, suositumpia ja menestyvämpiä. Määttäsen teksti kritisoi kierteisesti tätä ajattelua kehottaessaan tyttöjä menemään puhumaan ujoille ja hiljaisille pojille. Tässä Määttänen kuitenkin kompastuu pitämään faktana, että ihmiset toimisivat aina vallitsevan kulttuuri-ihanteen mukaan. Määttäsen ajatukset maalaavat kuvan kouluampujasta: hiljainen, älykäs, roolipelejä harrastava kaveri, joka istuu yksin luokkahuoneen nurkassa ahmien Sartrea. Eihän sellainen mies tyttöjä saa, vai?
Juuri tässä ajatus menee vikaan, sillä Määttänen ei selvästi ole sisäistänyt kahta muuta merkittävää nykyaikaista piirrettä: tasa-arvoa ja alakulttuureita. Suomalaiset yläasteet, lukiot ja muut koulut eivät kaikeksi onneksi muistuta lainkaan amerikkalaisten tv-sarjojen high schoolia. Suurella osalla hiljaisista, älykkäistä, roolipelejä harrastavista nuorista miehistä on tyttöystävä ja hyvin usein myös tyttöystävä on hiljainen, älykäs ja harrastaa roolipelejä. Vielä suuremmalla osalla roolipelinörteistä on suuri määrä ystäviä, joiden kanssa he roolipelaavat ja keskustelevat Sartresta, Star Trekistä, tähtitieteestä, politiikasta ja kaikesta muista yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Aivan samalla tavalla oman joukkionsa muodostavat skeittarit, hipsterit, parkourharrastajat jne. Nykyaikana, sosiaalisen median aikakautena, verkostoituminen samanmielisten ihmisten kanssa on helpompaa kuin koskaan ja kun samasta asiasta kiinnostunut tyttö ja poika kohtaavat toisensa, lopputuloksena on usein juuri Määttäsen peräänkuuluttamaa rakkautta ja seksiä.
Olivathan Breivik, Saari ja Auvinenkin löytäneet omat sosiaalist ryhmänsä netistä. Vihaisuus vain taitaa pääasiassa olla miesten heiniä, kun ei pojille ole pesää herunut. Tai ehkä miesten naisettomuutta pitäisi paremminkin katsoa siitä näkökulmasta, millaisia nämä ihmiset oikeasti olivat tai Breivikin tapauksessa ovat. Lehdissä heitä on kuvattu persoonallisuudeltaan narsistisiksi psykopaateiksi, siis oman navan ympärillä pyöriviksi, muita halveksiviksi ja kykenemättömiksi samaistumaan muiden tunteisiin. Sellaisella persoonallisuudella ei pahemmin ihmissuhteita hankita ja melko varmasti pojilla ei ole edes ollut halua seurustelusuhteeseen. Kärjistäen voisin jopa olettaa, että jos joku näistä veijareista kokee tarvetta seksille hän varmaankin etsisi sitä alan ammattilaisilta välttääkseen turhaa alempiarvoisten kanssa suheeraamista.
Kuva näistä vihaisista miehistä on niin vastemielinen, että näin tamma-sukupuolen edustajana koen suorastaan loukkaavana Määttäsen yrityksen vierittää syyn ampumisista sukupuoleni harteille. Jos tunnepohjaiset argumentit eivät riitä, otetaan evoluutio avuksi: en todellakaan haluaisi seksistä mahdollisesti aikaansaatujen jälkeläisteni perivän kouluampujien geenejä ja vielä vähemmän haluaisin kasvattaa muksuni näiden kaheleiden kanssa.
Hiljaisuus, älykkyys, ujous ja nörttiys eivät ole ainakaan minun kirjoissani lainkaan negatiivisia piirteitä miehessä. Päin vastoin: jos minulla olisi tarvetta ihmissuhteelle, etsisin kumppanini nimenomaan nörttien joukosta. Asiaan toki saattaa liittyä omat kiinnostuksenkohteeni, mutta en oli suinkaan lajini ainoa. Naiset haluavat luotettavan, mukavan, fiksun ja kohteliaan miehen, eikä ujous ole siinä kombinaatiossa kuin pieni hidaste. Sen sijaan tuskin kukaan nainen haluaa itserakasta, kylmää, vihaista ja angstista miestä, jota ei kiinnosta lainkaan, miltä toisesta tuntuu. En osaa sanoa, mikä näissä ihmisissä meni vikaan, mutta siitä olen lähes varma, että naisen puute oli siinä kombinaatissa vain sivujuonne. Valitan, Määttänen. Prinsessa ei ole tässä linnassa. Kokeile seuraavaa.
Markus Määttänen kirjoitti tapahtumien johdosta niin provosoivan tekstin, että näin sen Facebookin syötteessäni seitsemänä eri kappaleena vauhkoontuneiden ystävieni jakamana. Määttäsen teksti väittää, että Utöyan katastrofia saati Suomen kouluampumisia ei olisi tapahtunut, jos näillä vihaisilla nuorilla miehillä olisi ollut tyttöystävä ja he olisivat niinsanotusti saaneet pesää. Määttäselle kiitos suunnattomasta luottamuksesta naissukupuolen kaikenparantavaa voimaa kohtaan, mutta valitettavasti tarinat elokuvien Arweneista, kirjojen prinsessa Ruususista ja ikonien madonnista ovat juurikin vain niitä - tarinoita, idolisoituja kuvia entisajan länsimaisen kulttuurin naisihanteista, joista moderni naiskuva pudisteli itsensä irti jo vuosikymmeniä sitten. Ja pahoin pelkään, että jo ennen tasa-arvokeskustelun heräämistäkin suomalaisella naisella olisi ollut paljonkin sanottavaa Määttäsen mielipiteistä. Prinsessasadut kun olivat jo silloinkin pelkkiä satuja.
Mikä tekstissä sitten mättää? Jos jätetään provokatiiviset osiot omaan arvoonsa ja keskitytään pohtimaan Määttäsen sanomaa. Määttäsen perusajatus on, että nuorten miesten viha johtui rakkauden ja seksin puutteesta. Venyttäen mielipidettä eteenpäin voidaan siis ajatella, että miesten vihaa lietsoi hylätyksi tulemisen tunne. Miksipä ei? Ihminen tarvitsee fyysisiä ja sosiaalisia kontakteja pysyäkseen järjissään. Perustava kysymys kuitenkin mielestäni on, puhutaanko nyt syystä vai seurauksesta? Tuliko Breivikistä, Saaresta tai Auvisesta vihainen, vetäytyvä ja persoonallisuudeltaan sairas siksi, että he eivät voittaneet itselleen unelmiensa tyttöä vai kiersivätkö tytöt heidät kaukaa siksi, että miehenalut olivat vihaisia, vetäytyviä ja kykenemättömiä samaistumaan muihin?
Länsimaisen kulttuurin yksi peruspilareista tuntuu nykypäivänä olevan patologinen tarve kannustaa ihmisiä menestymään. Ihmisten pitää olla jatkuvast kauniimpia, rikkaampia, suositumpia ja menestyvämpiä. Määttäsen teksti kritisoi kierteisesti tätä ajattelua kehottaessaan tyttöjä menemään puhumaan ujoille ja hiljaisille pojille. Tässä Määttänen kuitenkin kompastuu pitämään faktana, että ihmiset toimisivat aina vallitsevan kulttuuri-ihanteen mukaan. Määttäsen ajatukset maalaavat kuvan kouluampujasta: hiljainen, älykäs, roolipelejä harrastava kaveri, joka istuu yksin luokkahuoneen nurkassa ahmien Sartrea. Eihän sellainen mies tyttöjä saa, vai?
Juuri tässä ajatus menee vikaan, sillä Määttänen ei selvästi ole sisäistänyt kahta muuta merkittävää nykyaikaista piirrettä: tasa-arvoa ja alakulttuureita. Suomalaiset yläasteet, lukiot ja muut koulut eivät kaikeksi onneksi muistuta lainkaan amerikkalaisten tv-sarjojen high schoolia. Suurella osalla hiljaisista, älykkäistä, roolipelejä harrastavista nuorista miehistä on tyttöystävä ja hyvin usein myös tyttöystävä on hiljainen, älykäs ja harrastaa roolipelejä. Vielä suuremmalla osalla roolipelinörteistä on suuri määrä ystäviä, joiden kanssa he roolipelaavat ja keskustelevat Sartresta, Star Trekistä, tähtitieteestä, politiikasta ja kaikesta muista yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Aivan samalla tavalla oman joukkionsa muodostavat skeittarit, hipsterit, parkourharrastajat jne. Nykyaikana, sosiaalisen median aikakautena, verkostoituminen samanmielisten ihmisten kanssa on helpompaa kuin koskaan ja kun samasta asiasta kiinnostunut tyttö ja poika kohtaavat toisensa, lopputuloksena on usein juuri Määttäsen peräänkuuluttamaa rakkautta ja seksiä.
Olivathan Breivik, Saari ja Auvinenkin löytäneet omat sosiaalist ryhmänsä netistä. Vihaisuus vain taitaa pääasiassa olla miesten heiniä, kun ei pojille ole pesää herunut. Tai ehkä miesten naisettomuutta pitäisi paremminkin katsoa siitä näkökulmasta, millaisia nämä ihmiset oikeasti olivat tai Breivikin tapauksessa ovat. Lehdissä heitä on kuvattu persoonallisuudeltaan narsistisiksi psykopaateiksi, siis oman navan ympärillä pyöriviksi, muita halveksiviksi ja kykenemättömiksi samaistumaan muiden tunteisiin. Sellaisella persoonallisuudella ei pahemmin ihmissuhteita hankita ja melko varmasti pojilla ei ole edes ollut halua seurustelusuhteeseen. Kärjistäen voisin jopa olettaa, että jos joku näistä veijareista kokee tarvetta seksille hän varmaankin etsisi sitä alan ammattilaisilta välttääkseen turhaa alempiarvoisten kanssa suheeraamista.
Kuva näistä vihaisista miehistä on niin vastemielinen, että näin tamma-sukupuolen edustajana koen suorastaan loukkaavana Määttäsen yrityksen vierittää syyn ampumisista sukupuoleni harteille. Jos tunnepohjaiset argumentit eivät riitä, otetaan evoluutio avuksi: en todellakaan haluaisi seksistä mahdollisesti aikaansaatujen jälkeläisteni perivän kouluampujien geenejä ja vielä vähemmän haluaisin kasvattaa muksuni näiden kaheleiden kanssa.
Hiljaisuus, älykkyys, ujous ja nörttiys eivät ole ainakaan minun kirjoissani lainkaan negatiivisia piirteitä miehessä. Päin vastoin: jos minulla olisi tarvetta ihmissuhteelle, etsisin kumppanini nimenomaan nörttien joukosta. Asiaan toki saattaa liittyä omat kiinnostuksenkohteeni, mutta en oli suinkaan lajini ainoa. Naiset haluavat luotettavan, mukavan, fiksun ja kohteliaan miehen, eikä ujous ole siinä kombinaatiossa kuin pieni hidaste. Sen sijaan tuskin kukaan nainen haluaa itserakasta, kylmää, vihaista ja angstista miestä, jota ei kiinnosta lainkaan, miltä toisesta tuntuu. En osaa sanoa, mikä näissä ihmisissä meni vikaan, mutta siitä olen lähes varma, että naisen puute oli siinä kombinaatissa vain sivujuonne. Valitan, Määttänen. Prinsessa ei ole tässä linnassa. Kokeile seuraavaa.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Suomen presidentti nälkäkuoleman partaalla
Aamun lehdessä oli ulkomaaosion ensimmäisellä sivulla koko sivun juttu Afrikan sarven kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä. Jutun yläpuolella oli lähes puolen sivun kokoinen kuva alastomasta, erittäin alipainoisesta lapsesta äitinsä sylissä. Lapsi oli selin kameraan. Äiti sen sijaan katsoi suoraan linssiin lapsen olan yli vähän hämmästyneen näköisenä. Ilmeestä oli vaikea lukea juuri mitään. Lapsen selkä sen sijaan sykähdytti, vaikka olen yhtälailla nykymedian paaduttama kuin kuka tahansa muukin. Lapsen pää näytti luonnottoman suurelta, lapaluut paistoivat selässä, raajat olivat kuin käppyräisen kaarnan verhoamat puunoksat ja koko vartalo näytti veltolta ja voimattomalta. Kukapa sellasta voisi katsoa liikuttumatta lainkaan.
Jokin kuvassa kuitenkin kosketti enemmän kuin aikaisemmat näkemäni kuvat hädänalaisista ihmisistä. Pienen hetken asiaa pohdittuani tajusin, mikä lapsessa ja äidissä niin kovasti häiritsi: hehän näyttivät aivan samanlaisilta kuin kaikki Suomen somalialaiset. Asuinalueella asuu paljon somalialaisia ja näen heitä päivittäin kaupassa, pihoilla, leikkipaikoilla, apteekissa, kaduilla ja kaikissa muissa arkisissa toimissa, jossa liikun itsekin ulkona. Erityisesti äiteihin ja lapsiin tulee usein kiinnitettyä huomiota. Olen usein miettinyt, miten äidit jaksavat, sillä kaikilla tuntuu olevan vahdittavanaan vähintään kolme lasta ja yksi kauppakassi. Samalla mietin, millaisia vaikeuksia nuo naiset ovat elämässään joutuneet kokemaan. Vähintään he ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan sodan alta peläten henkensä puolesta ja monet ovat todennäköisesti joutuneet kestämään paljon, paljon enemmän. Kenties pakkoavioliiton, ympärileikkauksen, kidutusta, raiskauksen, kuolemanpelkoa, läheisten menettämisen ja kuka tietää, mitä muuta kauheuksia. Ja siinä he nyt kulkevat pitkin Helsingin katuja lapsikatraineen. Monet hymyilevät puhuvat kännykkään mennessään. Se on aina jotenkin lohduttanut minua näissä aatoksissani. Ehkä naisilla on vahva tuki toisistaan ja ystäviä ja sukulaisia, joille puhua.
Suomessa ei kiduteta ihmisiä. Se on erittäin hyvä asia. Yritetään pitää asiantila sellaisena. Suomessa ei ole myöskään pulaa ruuasta. Voinemme kaikki yksimielisesti hyväksyä, että sekin on erittäin hyvä asia. Somaliassa sen sijaan on nälänhätä ja ihmisiä kidutetaan. Ja ihmiset pakenevat. Tietenkin. Mitä muutakaan he tekisivät? Somalian tilanne on ollut toivoton niin pitkään, että paenneet ihmiset ovat jo ehtineet saada lapsia pakopaikassaan ja lapset puolestaan varttua. Somalian sisällissota on kestänyt 20 vuotta. Sinä aikana Suomessa on syntynyt ja varttunut teini-ikään aivan uusi suomalaisten heimo hämäläisten, karjalaisten, pohjalaisten ja savolaisten ihmeteltäväksi. Vaikka änkyrä-impivaaralaiset eivät sitä haluakaan tunnustaa, Suomessa asuu tällä hetkellä iso joukko Suomessa syntyneitä, Suomessa kasvaneita ja suomalaista peruskoulua käyviä Suomen kansalaisia, jonka vanhemmat ovat paenneet tänne Somaliasta. Ja ainakin tässä monikulttuurisessa kaupunginosassa he tuntuvat aivan yhtä arkipäiväisiltä kuin kuka tahansa valkonaamakin. Jos eivät nyt aivan samalle viivalle asetu, niin kuuluvat kuitenkin selvästi kalustukseen sen verran, että heidän puuttumisensa selvästi huomaisi.
Somalialaiset eivät häiritse minua kulkiessaan Helsingin katuja, käyttäessään Helsingin ratikoita lastenvaunuineen, käydessään Helsinkiläisessä Kelassa tai rukoillessan Helsinkiläisessä rukoushuoneessa. Sen sijaan lehden sivuille päätyessään he häiritsevät minua syvästi. Katsoin pitkään aliravitun lapsen selkää. Katselin kärpäsiä polvitaipeessa, katselin törröttäviä lapaluita, katselin olemattomia hiuksia ja paljasta, luisevaa pientä peppua, jolla ei ollut edes vaippaa verhonaan. Mietin, miten joku voi päätyä Helsinkiin ja toinen pakolaisleirille. Miten pitkään aliravittu ja kuivunut lapsi voi elää? Jos äiti lähtisi nyt, ehtisikö lapsi elää Helsinkiin asti? Ehtisikö rajavalvoja tullissa ottaa vastaan turvapaikkahakemuksen, nostaa lapsen käsivarsilleen ja kantaa tämän suomalaiseen ambulanssiin, joka veisi lapsen suomalaiseen sairaalaan? Ehtisivätkö lääkärit pelastaa lapsen? Jos lapsi säälittäisi rajavalvojaa ja valvoja antaisi lapselle Geisha-patukan, pitäisikö se lapsen hengissä vai jaksaisiko veltto ja väsynyt elämänalku sitäkään syödä?
Ajatusta pidemmälle viedessäni huomasin pohtivani lapsen tulevaisuutta. Lapsessahan voi piillä seuraava Mozart, Ahtisaari, Hawking, Spielberg, Tolstoi, Mandela tai ties kuka. Amerikkalaisen unelman yksi tukipilareista on vakuuttaa ihmisille pienestä pitäen, että heistä voi tulla vaikka USA:n presidentti. Tästä lapsesta ei mitä todennäköisimmin tule USA:n presidenttiä, mutta Suomen presidentti hänestä hyvinkin voisi tulla. Somalialaiset kasvavat ennemmin tai myöhemmin osaksi suomalaista kulttuuria samalla tavoin kuin mustat ovat kasvaneet osaksi Yhdysvaltojen kulttuuria. On siis täysin loogista olettaa, että lopulta joku somalialaisjuurinen ihminen asettuu presidenttiehdokkaaksi. Ja tuossa lehden sivulla meidän tuleva presidenttimme riutuu nälkäkuoleman partaalla äitinsä sylissä kaukana Suomesta, kaukana tulevaisuudestaan, kaukana elämästä. Auttakaa! Suomen presidentti kuolee nälkään!
En tietenkään tarkoita, että kuvan lapsi pitäisi nyt väkisin raahata Suomeen ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta. En suurin surminkaan. Somalialaisia pitäisi auttaa ja sen jälkeen somalialaisia pitäisi auttaa auttamaan itseään. Kuvan äidillä tuskin on ystäviä, joille soittaa. Tuskin lienee kännykkääkään raasulla. Mielestäni nyt olisi aika suomalaisten rientää apuun, sillä suomalainen heimo on pulassa. Somalialaiset ovat kiistelty kansanryhmä, mutta kenenkään ei käy kiistäminen, etteivätkö he olisi kiistämätön osa suomalaista yhteiskuntaa ja täällä pohjolassa on ollut tapana pitää omien puolia. Eiköhän koko Suomi äityisi auttamaan, jos Savossa puhkeaisi äkillinen nälänhätä. Jos me olemme valmiita auttamaan savolaisia, miksemme sitten somalialaisia? Pelastakaa Suomen presidentti!
Jokin kuvassa kuitenkin kosketti enemmän kuin aikaisemmat näkemäni kuvat hädänalaisista ihmisistä. Pienen hetken asiaa pohdittuani tajusin, mikä lapsessa ja äidissä niin kovasti häiritsi: hehän näyttivät aivan samanlaisilta kuin kaikki Suomen somalialaiset. Asuinalueella asuu paljon somalialaisia ja näen heitä päivittäin kaupassa, pihoilla, leikkipaikoilla, apteekissa, kaduilla ja kaikissa muissa arkisissa toimissa, jossa liikun itsekin ulkona. Erityisesti äiteihin ja lapsiin tulee usein kiinnitettyä huomiota. Olen usein miettinyt, miten äidit jaksavat, sillä kaikilla tuntuu olevan vahdittavanaan vähintään kolme lasta ja yksi kauppakassi. Samalla mietin, millaisia vaikeuksia nuo naiset ovat elämässään joutuneet kokemaan. Vähintään he ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan sodan alta peläten henkensä puolesta ja monet ovat todennäköisesti joutuneet kestämään paljon, paljon enemmän. Kenties pakkoavioliiton, ympärileikkauksen, kidutusta, raiskauksen, kuolemanpelkoa, läheisten menettämisen ja kuka tietää, mitä muuta kauheuksia. Ja siinä he nyt kulkevat pitkin Helsingin katuja lapsikatraineen. Monet hymyilevät puhuvat kännykkään mennessään. Se on aina jotenkin lohduttanut minua näissä aatoksissani. Ehkä naisilla on vahva tuki toisistaan ja ystäviä ja sukulaisia, joille puhua.
Suomessa ei kiduteta ihmisiä. Se on erittäin hyvä asia. Yritetään pitää asiantila sellaisena. Suomessa ei ole myöskään pulaa ruuasta. Voinemme kaikki yksimielisesti hyväksyä, että sekin on erittäin hyvä asia. Somaliassa sen sijaan on nälänhätä ja ihmisiä kidutetaan. Ja ihmiset pakenevat. Tietenkin. Mitä muutakaan he tekisivät? Somalian tilanne on ollut toivoton niin pitkään, että paenneet ihmiset ovat jo ehtineet saada lapsia pakopaikassaan ja lapset puolestaan varttua. Somalian sisällissota on kestänyt 20 vuotta. Sinä aikana Suomessa on syntynyt ja varttunut teini-ikään aivan uusi suomalaisten heimo hämäläisten, karjalaisten, pohjalaisten ja savolaisten ihmeteltäväksi. Vaikka änkyrä-impivaaralaiset eivät sitä haluakaan tunnustaa, Suomessa asuu tällä hetkellä iso joukko Suomessa syntyneitä, Suomessa kasvaneita ja suomalaista peruskoulua käyviä Suomen kansalaisia, jonka vanhemmat ovat paenneet tänne Somaliasta. Ja ainakin tässä monikulttuurisessa kaupunginosassa he tuntuvat aivan yhtä arkipäiväisiltä kuin kuka tahansa valkonaamakin. Jos eivät nyt aivan samalle viivalle asetu, niin kuuluvat kuitenkin selvästi kalustukseen sen verran, että heidän puuttumisensa selvästi huomaisi.
Somalialaiset eivät häiritse minua kulkiessaan Helsingin katuja, käyttäessään Helsingin ratikoita lastenvaunuineen, käydessään Helsinkiläisessä Kelassa tai rukoillessan Helsinkiläisessä rukoushuoneessa. Sen sijaan lehden sivuille päätyessään he häiritsevät minua syvästi. Katsoin pitkään aliravitun lapsen selkää. Katselin kärpäsiä polvitaipeessa, katselin törröttäviä lapaluita, katselin olemattomia hiuksia ja paljasta, luisevaa pientä peppua, jolla ei ollut edes vaippaa verhonaan. Mietin, miten joku voi päätyä Helsinkiin ja toinen pakolaisleirille. Miten pitkään aliravittu ja kuivunut lapsi voi elää? Jos äiti lähtisi nyt, ehtisikö lapsi elää Helsinkiin asti? Ehtisikö rajavalvoja tullissa ottaa vastaan turvapaikkahakemuksen, nostaa lapsen käsivarsilleen ja kantaa tämän suomalaiseen ambulanssiin, joka veisi lapsen suomalaiseen sairaalaan? Ehtisivätkö lääkärit pelastaa lapsen? Jos lapsi säälittäisi rajavalvojaa ja valvoja antaisi lapselle Geisha-patukan, pitäisikö se lapsen hengissä vai jaksaisiko veltto ja väsynyt elämänalku sitäkään syödä?
Ajatusta pidemmälle viedessäni huomasin pohtivani lapsen tulevaisuutta. Lapsessahan voi piillä seuraava Mozart, Ahtisaari, Hawking, Spielberg, Tolstoi, Mandela tai ties kuka. Amerikkalaisen unelman yksi tukipilareista on vakuuttaa ihmisille pienestä pitäen, että heistä voi tulla vaikka USA:n presidentti. Tästä lapsesta ei mitä todennäköisimmin tule USA:n presidenttiä, mutta Suomen presidentti hänestä hyvinkin voisi tulla. Somalialaiset kasvavat ennemmin tai myöhemmin osaksi suomalaista kulttuuria samalla tavoin kuin mustat ovat kasvaneet osaksi Yhdysvaltojen kulttuuria. On siis täysin loogista olettaa, että lopulta joku somalialaisjuurinen ihminen asettuu presidenttiehdokkaaksi. Ja tuossa lehden sivulla meidän tuleva presidenttimme riutuu nälkäkuoleman partaalla äitinsä sylissä kaukana Suomesta, kaukana tulevaisuudestaan, kaukana elämästä. Auttakaa! Suomen presidentti kuolee nälkään!
En tietenkään tarkoita, että kuvan lapsi pitäisi nyt väkisin raahata Suomeen ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta. En suurin surminkaan. Somalialaisia pitäisi auttaa ja sen jälkeen somalialaisia pitäisi auttaa auttamaan itseään. Kuvan äidillä tuskin on ystäviä, joille soittaa. Tuskin lienee kännykkääkään raasulla. Mielestäni nyt olisi aika suomalaisten rientää apuun, sillä suomalainen heimo on pulassa. Somalialaiset ovat kiistelty kansanryhmä, mutta kenenkään ei käy kiistäminen, etteivätkö he olisi kiistämätön osa suomalaista yhteiskuntaa ja täällä pohjolassa on ollut tapana pitää omien puolia. Eiköhän koko Suomi äityisi auttamaan, jos Savossa puhkeaisi äkillinen nälänhätä. Jos me olemme valmiita auttamaan savolaisia, miksemme sitten somalialaisia? Pelastakaa Suomen presidentti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)