Persu, persu, persuti persu

Nyt muuten päästään asian ytimeen: ajattelin avautua persuista. Ja huomatkaa, että käytin sanaa persu. Ihan vieläpä tarkoituksella. Ja nimenomaan juuri siksi, että se tuo mieleen perseen. Mielestäni persu on oikein naseva lyhenne, sillä perussuomalaiset tuovat mieleeni usein perseen. Enkä nyt tarkoita semmoista kiinteää, hieman ruskettunutta, karvatonta, lihaksikasta persettä joka on kiinni komeassa, nuoressa, lihaksikkaassa miehessä. Enemmänkin tarkoitan sellaista karvaista, hikistä, laardilla kyllästettyä keski-ikäisen, ylipainoisen, ruman miehen persettä. Sellainen minulle tulee mieleen, kun ajattelen persuja. Toivon todella, että tämä blogikirjoitus pääsee googlen "persu"-hakutuloksiin mahdollisimman korkealle. Ihan vain siksi, että koska perussuomalaiset ovat niin kärkkäästi kertoneet hyvin värittyneen mielipiteensä monista minulle läheisistä ihmisryhmistä, palauttaisin kohteliaisuuden mielelläni kertomalla vastalahjaksi mielipiteeni heistä.

Täytyy myöntää, että suhteeni persuihin on ristiriitainen. Persujen kansanedustajien huvittavat toilailut ja lähes satiirin tasolle jo valmiiksi viritetyt mielipiteet ovat hassuja. Tyhmille julkkiksille on kiva nauraa. Toisaalta nauru hyytyy nopeasti kun muistaa, että nämä urvokkeet istuvat maamme parlamentissä ja säätävät lakeja. Ja että joku on oikeasti äänestänyt ne sinne. Se pelottaa.

Tämän päivän lehdessä oli onneksi helpottava uutinen, joka viittaa tähän James Hirvisaaren kirjoitukseen. Hirvisaari suomii kirjoituksessa "mediaa" vallan väärinkäytöstä ja persujen tekemisestä naurettavaksi kutsumalla puoluetta persuksi. Hirvisaari kirjoittaa: "Jos joku kirjoittaa ”persuista”, kirjoittakoon sitten myös ”jutkuista” ja ”nekruista”. Tässä Hirvisaari siis selvästi sanoo, että persut ovat erillinen etninen ryhmänsä ja hänestä persu on rasistinen ilmaisu. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti suunanton helpotus. Minä kun olin jo ehtinyt pelästyä, että persut kannattajineen ovat suomalaisia.

Mutta jos persut ovat oma etninen ryhmänsä, mistä he sitten ovat peräisin? Vaalea iho viittaa euraasiaan, mutta muita vihjeitä tämän sulkeutuneen ja vihamielisen ihmisjoukon alkuperästä ei ole tarjolla. Henkilökohtaisesti minulla on kaksi teoriaa: ulkoavaruus tai Neuvostoliiton ja Kekkosen aikaan Suomen käymättömiin korpiin salaa sijoitettu pieni suomensukuinen, sisäsiittoinen heimo, joka on pidetty täysin eristyksissä ulkomaailmasta ja joka on sen vuoksi sekä taantunut älyllisesti jonnekin Keski-Ajan pimeämmälle puolelle että jämähtänyt Kekkosen aikaan.

Ulkoavaruusteoriaa tukee erityisesti kaikkien lempipoliitikko Jussi Halla-Aho, joka on ilmoittanut kokevansa syvää hinkua päästä Marsiin ja jonka edesottamukset ovat niin ufoja, että alienit tulevat väkisinkin mieleen. Miehen ulkoasukin on jotenkin epäinhimillinen. Jos katson Hallista sivulta, mieleeni tulee jostain syystä aina kuollut silakka, jonka näin 5-vuotiaana Kööpenhaminan kadulla. Miksi Köpiksen märillä kaduilla makasi kuollut silakka, mistä se oli sinne tullut ja miksi se päätti niin elävästi piirtyä 5-vuotiaaseen mieleeni? Teoriani on, että silakka oli oikeasti Jussi Halla-Aho, eikä se ollut lainkaan kuollut, vaan lepäsi, tutkiskeli ja odotti. Ajan ollessa kypsä se evolvoitui ihmiseksi ja päätti syystä tai toisesta alkaa poliitikoksi. Jos minun ja silakan kohtaaminen johti siihen, että Halliksesta tuli nimenomaan suomalainen poliitikko, pyydän sitä mitä syvimmin anteeksi. Ehkä juuri tietty silakkamaisuus ja sen ilmeneminen oikeissa kuvakulmissa sai Halliksen niin kovasti kavahtamaan Aamulehden kuvia ja aloittamaan boikottinsa. Ehkä Aamulehden kuvaaja johtaa salaista alienien vastaista vastarintaliikettä, joka oli juuri paljastamassa maailmalle Halliksen synkän salaisuuden. Tietenkään emme voi täysin sulkea pois myöskään Itämereen valutettujen ympäristömyrkkyjen aikaansaamaa mutanttia.

Kekkosteoriaa taas tukevan James Hirvisaaren kirjoituksen tapaiset lohkaisut, jossa kauhistellaan nykyaikaisen sananvapauden suomaa vapautta sanoa ikäviä asioita vallanpitäjistä ja tehdä julkkiksista naurunalaisia, jos he eivät pidä varaansa. Sillä julkkiksia te olette ja vieläpä aivan itse osanne valinneet, joten ihan turha vinkua ja vuodatella martyyrikrokotiilin kyyneleitä. Myönnän toki, että media ei aina tutki asioita loppuun asti ja olen itsekin monta kertaa hakannut otsaani joko näppäimistöön tai ruokapöytään jonkin mediavälineen idioottimaisia virheitä potiessani, mutta toimittajan asiavirheet ja poliitikon suusta loikkaava sammakko ovat valitettavasti kaksi aivan eri asiaa. Mitäs sanotte typeriä asioita ja teette typeriä tekoja julkisilla paikoilla. Kyllä me nauramme Kekkosellekin nykyään. Ja jos kekkoslinjalle lähdetään: kuinkas moni teistä on niin kova jätkä, että on kiivennyt palmuun?

Ja sitten tämä iso persuongelma. Teidän puolueenne nimi on Perussuomalaiset. Keskusta on kepu ja Sosiaalidemokraatit ovat demareita. Kokoomus on Kokoomus, sillä nimi on jo valmiiksi tarpeeksi lyhyt ja suuhun sopiva. Jos kerran persu on pannassa, keksikää meille joku toinen lyhenne. Pesut? Peeässät? Russut? Persikat? Pekonit? Pernat? Perskeleet? Perkuujätteet? Perssuti?

Jos vedetään kieli takaisin suuhun poskelta ja sen avulla aletaan suussa muodostaa ihan vakavia sanoja välillä. Luulen tietäväni, mikä persujen ongelma ihan oikeasti on: primadonnalla on mennyt pissi päähän ja pari hernettä on livahtanut siinä samalla patjan alle. Perussuomalaiset jyristivät eduskuntaan rinta rottingilla, suu messingillä ja puhuivat siinä samalla suulla, josta Mick Jaggerinkin sopisi olla kateellinen. Nyt on tainnut vaalivoittajalle alkaa totuus paljastua hissuksiin. Tässä välissä täytyy erikseen mainita, että minä kunnioitan Timo Soinia. Soini on hoitanut asiansa ja pestinsä ihailtavan hyvin, vaikka onkin pelannut todella kovilla panoksilla. Ja varmaankin puolueeseen kuuluu muitakin ihmisiä, joita kykenisin kunnioittamaan, vaikka mielipiteemme eroaisivatkin. Mutta kun puolueen äänekkäimmät kihisijät sattuvat kuuluvan juuri siihen ihmistyyppiin, jota en voi sietää: ihmisiin, jotka erittäin kärkkäästi syyttävät muita, muodostavat voimakkaita mielipiteitä vaivautumatta oikeasti perehtymään asiaan, vikisevät, inisevät, nipottavat, marisevat, valittavat, nurisevat ja suureen ääneen kuuluttavat pystyvänsä vaikka itse parempaan. Pistä nyt sitten tuollainen oikeasti valtaan ja sano, että näytäpä nyt sitten. Seurauksena on lisää syytöksiä, ininää, nipotusta, marinaa, vikinää, nurinaa ja valitusta siitä, kuinka itk itk vää vää median sedät kiusaa, ruoka on pahaa eikä tätä mun lakialoitetta kannattanu kukaan.

Ja mistäkö tiedän, että persut muodostavat voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan? Vastaukseni lähtee nyt vähän kiertäen, mutta koittakaa kestää. Sokrates oli viisas mies ja ihailen häntä fanitytön innolla. Sokrateksen suurin oivallus oli, että hän tiesi vain, ettei tietänyt mitään. Lavennettuna siis Sokrates halusi sanoa, että mikään asia ei ole yksinkertainen, helposti selitettävissä tai selväsi niin tai näin. Sen sijaan kaikissa asioissa on hyvät ja pahat puolensa ja totuus on jossakin niiden välimaastossa. Jos totuuden haluaa oikeasti löytää, pitää ensin väitellä itsensä vähintään tohtoriksi ja sen jälkeen vastata voimakas ehkä. Valitettavasti ehkä on juuri se, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Ihmiset ovat pääsääntöisesti keskittymiskyvyttömiä adhd-apinoita, jotka eivät halua kuulla ensin monta minuuttia kestävää alustusta ja taustatietoja ja sen jälkeen vastaajan perusteluja siitä, miksi asia on hänen mielestään enemmän näin, mutta tämän ja tämän tutkimuksen mukaan se voisi kenties olla noinkin, joten varmuudella en voi asiaa sanoa. Sen sijaan jos keskusteluun tulee mukaan persu, joka ilmoittaa heti maahanmuuttajien olevan vastuussa, viisaan tohtorin esitelmä kantautuu kuuroille korville ja adhd-apina alkaa syyttää maahanmuuttajia.

Eli tiedän persujen muodostavan voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan siitä, että heillä ylipäätään on voimakkaita mielipiteitä. Mikään ei ole yksinkertaista. Ei mikään. Ei edes se, käytetäänkö persu-sanaa loukkaavasti vai ihan vain siksi, että se on lyhyt. Joten päätänkin nyt tämän kirjoitukseni kehoitukseen: seuraavalla kerralla kun tapaatte viisaan ihmisen, joka tietää jostain asiata paljon ja kysyttyänne kysymysen hän vetää vastauksen aluksi henkeä sillä tietyllä tavalla, jolla ihmiset vetävät henkeä kerätessään ajatuksiaan ja jäsennellessään pitkää ja perusteltua vastausta, kuunnelkaa häntä mielenkiinnolla ja tarkkaavaisesti. Esittäkää jatkokysymyksiä. Olkaa kiinnostuneita. Painakaa vastaus mieleenne. Jokainen sellaisen ihmisen huulilta pudonnut lause on osa ihmiskunnan arvokkainta aarretta: perusteltua tietoa. Se on meidän paras aseemme perussuomalaisuutta vastaan.

Nettikilpailut ovat shoppailun vaihtoehto

Hei, olen Rainbow Dash ja koukussa nettikilpailuihin. Ja koska arvostan kierrätystä, kierrätän myös blogitekstieni aloitukset. Enivei, osallistun siis hullun lailla nettikilpailuihin. Arvontasivujen tilastojen mukaan olen osallistunut 1518 kilpailuun sivuston kautta ja voittanut kahdeksan kertaa. Tilasto valehtelee alakanttiin, sillä olen osallistunut kilpailuihin muitakin reittejä ja viimeisin voitto on vielä lisäämättä tilastoihin: voitin Suupohjan kehittämisyhdistyksen arvonnassa heijastimia ja kehäkukan siemeniä. Siis ihan oikeasti. Edes minä en kykenisi keksimään mitään noin satunnaista.

Otin asian puheeksi, koska nettikilpailuilla pystyy mielestäni kätevästi torjumaan nykyajan turhaa kulutushuumaa. Aloitin aikoinaan kilpailuihin osallistumisen, kun talouteni pikkuisen romahti. Sanon pikkuisen, koska romahdus oli enemmänkin sellaista "löysät pois" -luokkaa. Kuulun näihin nykyajan kuuluisiin downshiftaajiin, jotka tekevät vähemmän töitä ja kuluttavat enemmän aikaa kaikkeen jonninjoutavaan, kuten kavereiden ja perheen kanssa kommunikoimiseen, mummon auttelemiseen, kirjojen lukemiseen, fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, kulttuurista nauttimiseen ja tällaisen turhanpäiväisen blogin kirjoittamiseen. Tosin ammattini luonteesta johtuen downshiftaus on tässä välillä jo ehtinyt muuttua upshiftaussuuntaiseksi, joten älkää hermostuko. Kyllä minustakin vielä tuottava yksilö saadaan.

Joka tapauksessa downshiftaus toi muassaan palkanalennuksen ja sitä kautta pienoisen ongelman: kuten kuka tahansa nykyajan ihminen, minullakin on iso tarve haalia itselleni kauniita ja kiiltäviä asioita, jotka ojentelevat viettelevästi käsiään kaupan hyllyltä. Töiden vähenemisen jälkeen rahat eivät kuitenkaan enää riittäneet tyydyttämään kulutushuumaa. Rahat riittivät asuntolainaan, ruokaan ja HSL:n kuukausilippuun, mutta eivät juuri muuhun. Ratkaisuna kulutusnälkääni keksin nettikilpailut. Netti on täynnä tahoja, jotka haluavat lahjoittaa ihmisille asioita ilmaiseksi. Tarvitsee vain täyttää yhteystietonsa ja olla juuri se onnekas, joka nostetaan arvontakorista oikean palkinnon kohdalla. Kilpailut tuntuvat olevan tämän hetken kuumin trendi markkinointikonsultoinnissa tai jotakin sinnepäin. Tästä johtuen joka ikisellä pikkufirmalla on netissä ja/tai Facebookissa pienimuotoinen arvonta käynnissä. Arvontojen suuresta määrästä ja palkintojen näennäisesti alhaisesta arvosta johtuen voittomahdollisuudet ovat aika hyvät. Näppituntumalta sanoisin voittomäärän olevan noin kaksi voittoa kuukaudessa. Ei huono, vai mitä. Tosin, kuten jo mainitsin, mistään Karibian risteilyistä ei ole kyse, vaan muutaman kympin tavaroista kuten T-paidoista tai keksipurkeista. Arvokkain voittoni taitaa olla Helsinki-Tukholma-Helsinki-risteilylahjakortti. Taitaapi mokoma olla jo viides, joka roikkuu tänä vuonna meidän jääkaapin ovessa. Muut neljä olivat peräisin sukulaisilta, jotka olivat saaneet ne kavereiltaan, jotka puolestaan olivat saaneet ne ties mistä. Sattuneesta syystä voitto ei tuntunut ihan niin hohdokkaalta kuin kuulostaa. Avaruusaihein koristeltu lelulaatikko oli hienompi.

Kilpailuihin osallistuminen on kuin varjoshoppailua. Ensin on huomiovärillä koristeltu linkki: "osallistu arvontaan ja voita vuoden kanankakat tästä". Klik. Seuraavalla sivulla on arvonta yhteystietolomakkeineen ja kuva tuotteesta, jonka olet jo melkein voittanut. Tämä vaihe on mielestäni suoraan verrannollinen shoppailun hypistelyvaiheeseen, jossa tuotetta tökitään varovasti ja pohdiskellaan, haluaisiko sen oikeasti. Kaupassa rajoittavana tekijänä toimii yleensä hinta, arvonnoissa onni. Molemmissa tapauksissa joutuu myös pohdiskelemaan, haluaako tavaran ihan oikeasti. Arvonnoissa kun voi olla voittona ihan mitä tahansa pastakauhasta Mariah Carrey-actionfiguurin kautta kaamoslomaan Kauhavalla. Murphyn laki astuu lähes välittömästi kuvioihin, jos yhteystietonsa täyttää kuponkiin, josta voi voittaa jotakin, mitä ei ihan oikeasti halua. Turha tavara on turhaa tavaraa, vaikka se kuinka olisikin arvontavoitto.

Oikeastaan arvontojen taustalla ovat samat asiat kuin shoppailun: unelmat. Arvontakuponkeja täytellessä voi haaveilla unelmalomista ja hienoista design-sohvista, vaikka niitä ei tietenkään todennäköisesti saa. Shoppaillessa puolestaan ihminen täyttää elämässää unelmatyhjiötään, joka kaipaa jatkuvasti uusia haaveista, uusia tavoitteita ja uusia tarpeita. Ihminen on eteenpäin pyrkivä eläin. Arvontojen kautta tätä tyhjiötä voi täyttää ilman, että rahaa kuluu senttiäkään. Ja onhan se aika hieno tunne, kun saa pienen paketin postitse ja saa kaivaa ne Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet onnittelukirjeen kanssa kuoren pohjalta. Se tuntuu huomattavasti paremmalta kuin heijastimen ostaminen.

Tietenkään mikään tässä maailmassa ei ole oikeasti ilmaista. Arvontojen kylkiäisinä saa mitä mielenkiintoisinta postia. En ole enää edes viitsinyt laskea, kuinka monta kertaa spämmisähköpostiosoitteeni on eronnut Bonnierin ja Yhdistyneiden kuvalehtien sähköpostilistoilta. Toisaalta sähköpostilistojen joukossa on helmiäkin, joiden tilaamista olen jatkanut. (No, okei, se oli Levykauppa Äx ja olen jatkanut listan tilaamista vain siksi, että minusta on hauska kuulla olevani kakkapylly.) Samoin Facebook-syötteeni täyttyy aika herkästi mitä jännittävimmistä päivityksistä ja joku psykologiparka saisi varmaan romahduksen, jos yrittäisi määritellä persoonani tykkäyskohteiden perusteella. Toisaalta lienee noista arvonnoista ja niistä kertyvistä spämmäyslistoista jotain hyötyä yrittäjillekin, sillä vaihdoin jokin aika sitten esimerkiksi sähkösopimukseni toiselle firmalle, kun vallan sieltä soittivat ja tarjosivat edullisempaa ja ekologisempaa vaihtoehtoa. En kuitenkaan suosittele kilpailuita ihan nöböimmille n00beille, sillä jos ei osaa haistaa palaneen käryä oikeiden arvontojen kohdalla ja jättää säännöt lukematta, saattavat yhteystiedot päätyä ihan mihin tahansa. Erityisesti ei kannata heittäytyä liian ahneeksi, sillä kovimmat palkinnot tarkoittavat useimmin juuri spämmilistalieroja, joilla todennäköisesti ei ole mitään aikomusta arpoa koskaan yhtään mitään. Ahneen palkka on viagramainoksilla täyttynyt postilaatikko ja silloinkin on päässyt vähällä. Joten täytelkää kiltisti vain niitä t-paitakuponkeja siellä.

Kilpailuihin osallistuminen on hauskaa ja voittaminen on hauskaa. Kokeilkaa tekin. Ehkäpä juuri joku teistä jonain päivänä voittaa sen Karibian risteilyn. Aina voi haaveilla ja tyhjän saa pyytämättäkin. Ja onhan ne T-paidatkin ihan kivoja. Ja pastakauhat. Ja Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet.

Kruunuvuorenrannan joukkoliikennesillasta, eli hei haloo nyt oikeesti

Kaupunkisuunnittelu on tunteita herättävä asia. Mikään ei saa valveutuneita pääkaupunkiseutulaisia nousemaan tehokkaammin barrikadeille kuin Ilkeän Kaupunkisuunnitteluviraston iso paha suunnitelma. Kaupunkisuunnittelu saa kuulla kunniansa usein ja hyvä niin, sillä näin toimii demokraattinen ja vapaa maa: ihmiset saavat osoittaa mieltään lähipuiston puolesta, jos siltä tuntuu. Harvemmin mielenosoituksella on mitään vaikutusta näin pienessä mittakaavassa, mutta ihmiset saavat purkaa itseään ja mennä kotiin iloisin mielin tuntien itsensä kansalaisaktivisteiksi. Näin säästytään kätevästi isommilta rähinöiltä.

Viimeaikoina yksi eniten tunteita herättänyt kauhistus on kaupunkisuunnittelun idea vetää joukkoliikennesilta Kruununhaasta Korkeasaaren kautta Laajasaloon. Siltaa pitkin olisi tarkoitus ajaa joko ratikalla tai bussilla ja mahdollisesti myös polkupyörällä ja jaloilla. Silta loisi suoran yhteyden Keskustasta Laajasaloon, säästäisi päivittäin satojen ihmisten aikaa minuuttitolkulla, vähentäisi autoilua ja toisi Laajasalon kulkuyhteydellisesti lähemmäs Keskustaa, jolloin Laajasaloon ja tulevaan Kruunuvuorenrantaan voitaisi rakentaa lisää kaupunkilaisten kipeästi kaipaamia, kohtuuhintaisia asuntoja hyvien kulkuyhteyksien päässä. Siis eihän tämä nyt missään nimessä käy!

Jostain syystä (jota Itä-Pasilalaisena en kykene ymmärtämään, sillä asian käsittäminen vaatisi ilmeisesti Laajasalolaiset aivot) silta on kerännyt vakaan ja agressiivisen vastustuskunnan. Vastustajat perustelevat sillan vastustamista ties millä, mm. silta on ruma (siltaa ei käsittääkseni ole vielä suunniteltu ulkonäköön asti), silta ei sovi kaupunkikuvaan (koska Helsingin keskustassahan ei vielä ole yhtäkään siltaa Laajasalosta puhumattakaan), onhan meillä jo se metro (joka ei mene Laajasaloon, Korkeasaareen eikä Kruununhakaan) ja mutkun sit me ei päästä enää niin lähelle meidän kaupunkihuvilaa meidän purjeveneellä. Tuo viimeinen syy lienee ainoa oikea syy sillan vastustamiseen. Että voi rikkaan elämä joskus ollakin niin vaikeaa.

Joka tapauksessa sillan vaihtoehdoksi on ehdotettu lähes yhtä kirjavia asioita kuin millä sillan vastustamista on perusteltu. Yksi suosituimmista ehdituksista on köysirata. Köysiradat ovat siistejä, jos niillä ajaa Sveitsin lomalla patikoimaan vuoristoon. Sen sijaan työmatkalla marraskuun loskassa hieltä haisevan spurgun vieressä aikaisin aamulla köysirata tuskin on yhtään siisti. Työmatka ruuhkassa on kivoimmillaan silloin, kun se ei kestä kovin kauaa. Köysirata on hidas. Hitaita ovat myös lautat ja vesibussit. Mutta kun tälle linjalle kerran on lähdetty, niin ei nyt jätetä visioimista tähän.

Entäs vuoristorata? Mikään ei piristä tylsää matkaa niinkuin muutama hyvin ajoitettu alamäki ja silmukka. Tästä nyt aivan varmasti tulisi turistinähtävyys. Ja vuoristorata olisi vielä köysirataa nopeampikin. Joka viides kuljetus voisi olla muovilla päällystetty ns. spurguvuoro, johon laitettaisi kaikki pahoinvoivat. Tällöin oksentelevat oksentaisivat sentään kaikki vain toistensa niskaan.

Koulutetut valaat? Valaat voisivat kantaa ihmiset selässään rannalta toiselle. Valaat olisivat aidosti ekologinen vaihtoehto ja samalla voitaisiin lisätä ihmisten tietoisuutta valaiden suojelussa. Jos kastuminen pelottaa, miten olisi koulutetut merimetsot? Vangitaan kaikki saaristoluontoa raiskaavat merimetsot, laitetaan niille valjaat ja opetetaan ne vetämään lauttoja. Näin saadaan kaksi vaivaa pois pelistä yhdellä iskulla.

Lauttasaaren vesitornin lautasesta kyhätty ilmatyynyalus? Lauttasaaren vesitornille on mietitty uusiokäyttöä jo vuosia. Irroitetaan tornin lautasosa, sijoitetaan sen alle valtava ilmatyyny, perään moottori ja kuljetetaan ihmiset lahden yli sillä. Jos vesitornin päällinen ei sovi, tilalle voidaan harkita myös esimerkiksi makkaratalon makkaraa.

Guggenheim-Sealife-tunneli? Guggenheimille ei tunnu löytyvän Helsingistä paikkaa, vaikka niin monet sen tänne haluaisivat. Rakennetaan lasista tunneli Kruunuvuorenlahden alitse ja sijoitetaan Guggenheim sinne. Ihmiset voisivat ihailla nykytaidetta ja Suomenlahden pohjaa työmatkansa aikana. Tunneliin voisi asentaa lentokentiltä tutun liukuhihnan, jolla ihmiset voisivat seisoa ja katsella ohitse lipuvia taideaarteita ja lahden pohjassa mätäneviä polkupyöriä aamunsa ratoksi. Vaihtuvat näyttelyt (ja uudet polkupyörät) toisivat vaihtelua arkimatkustamiseen. Liukuhihna voisi vielä kätevästi muuttua liukuportaiksi kummassakin päässä ja säästää ihmiset turhalta linjanvaihdolta.

Jeesus-kengät? Suomi on insinöörien ja keksijöiden luvattu maa. Hankitaan lääninkeksijä keksimään kengät, jotka mahdollistavat veden päällä kävelemisen. Vesijuoksu on lääkäreiden mukaan terveellistä, joten Helsinkiläisten lääkärikulut todennäköisesti laskisivat merkittävästi, jos ihmiset hölköttelisivät vetten päällä töihinsä ja takaisin päivittäin. Toinen vaihtoehto on etsiä jostain Mooseksen kyvyillä varustettu ihminen ja palkata hänet jakamaan Kruunuvuorenlahden vesi kahtia puolen tunnin välein (vartin välein ruuhka-aikana).

Vesisuksirata? Helppoa: viritetään lahden yli hiihtohissiä muistuttava köysi ja kiinnitetään siihen kapuloita. Laitetaan köysikyhäelmä pyörimään tarpeeksi nopeasti ja ihmiset voivat hiihtää lahden yli vesisuksilla. Takuulla halpa vaihtoehto.

Katapultti tai elävä tykinkuula? Ammutaan ihmiset lahden yli katapultilla, päällystetään Kruununhaan rantatalot vaahtomuovilla ja asennetaan talojen väleihin isot verkot. Takuuvarmasti nopein tapa päästä lahden yli. Vaarallista? Ehkä, mutta ei niin vaarallista kuin vierekkäin kelluvista krokotiileista rakennettu silta, syväkäsipohja tai virveliin kiinnittäminen ja vastarannalle kelaaminen. Tai miten olisi puujalat, pitkät, pitkät puujalat?

Noin, nyt olen minäkin tehnyt oman osuuteni kansalaisaktivismista. Oletteko nyt tyytyväisiä? Ideoita löytyisi todennäköisesti lisää, jos viitsisin kannustaa mielikuvitukseni ylikierroksille, mutta eiköhän pointtini tullut jo selväksi. Tehkää se joukkoliikennesilta. Se voi olla tylsä, harmaa ja tavallinen, mutta se on kätevä. Tylsään, harmaaseen ja tavalliseen arkiliikenteeseen se on kuitenkin se paras vaihtoehto. Ja Laajasalolaisille purjeveneenomistajille suosittelen kansalasiaktivismin suuntaamista uuden purjevenesataman rakentamiseen jonnekin muualle, mielellään mahdollisimman kauas joukkoliikennesilloista.

Taas tästä naisettomuudesta

Aamun hesari valisti taas lukijaansa sen verran provosoivasti, että täytynee taas ottaa näppäimistö kauniiseen kavioon. Hannu tässä kertoo haastattelun muodossa, kuinka on ihan normaali, raivoraitis, kiltti ja mukava nelikymppinen, mutta ei ole ikinä saanut naista. Ihan ensimmäisenä on aivan pakko todeta, että ystävä kallis, jos on nelikymppisenä neitsyt, se ei ole normaalia. Niinkuin jo aikaisemmin Breivikistä kirjoittaessani totesin, nörtteys ei ole syy naisettomuuteen. Olisin myös vähän sitä mieltä, että ujous ei sellaisenaan ole syy naisettomuuteen. Sitä paitsi Hannu väitti, että hänellä on ystäviä. Jos on ystäviä, on ihmiskontakteja. Patologinen pelko on siis poissa laskuista.

Mikä sitten mättää? Karkeasti arvioiden mahdollisia syitä lienee kaksi: Hannu on jotenkin kieroutunut ja limainen tai Hannu on pohjattoman tylsä. Jos jätetään kieroutunut ja limainen pois laskuista (koska en suostu sellaista Hannusta uskomaan, sillä hän käy kaikesta huolimatta minua sääliksi) ja pureudutaan pohjattoman tylsä-puoleen. Ensinnäkin täytyy pureutua hieman määritelmään. Pohjattoman tylsä tarkoittaa tässä persoonatonta, hajutonta, mautonta, keskivertoa ja kitkatonta henkilöä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa ei keksi mitään yhteistä puhuttavaa. Maailmassa on onneksi sellainen järjestys, että ihmiset ovat erilaisia ja mieltymykset eroavat. Joku, joka on jonkun mielestä pohjattoman tylsä, on jonkun toisen mielestä hyvinkin mielenkiintoinen. Kaikissa on joku särmä. Ongelmaksi pohjaton tylsyys muodostuu, jos ottaa lähestymistavaksi ns. YK-taktiikan eli yrittää hampaat irvessä välttää jokaista asiaa, josta toinen voisi olla pitämättä. Lopputulos on persoonaton kompromissa, jossa ei ole mitään tarttumapintaa. Hannu sanoi lehtijutussa olevansa valmis mukautumaan. Sepä se ongelma juuri on! Ihmiset etsivät itselleen vastakappaletta, eivät peilikuvaa.

Valitettavasti lehtijuttu tyytyi vain päivittelemään, eikä kertonut Hannusta oikeastaan muuta kuin koulutustason (korkeakoulu) ja sen, että mies on kiinnostunut Toisesta Maailmansodasta (viimeisin Hannun lukema kirja kertoi siitä). Korkeajännitys-tyylinen harrastuneisuus ei pahemmin taida naisiin valitettavasti vedota. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos haluaa kumppanin, kannattaa nousta ylös perseeltään ja tehdä jotakin. Harrastus on hyvä tapa löytää samanmielisiä ihmisiä ja yhteinen puheenaihe löytyy välittömästi. Harrastuksen laadulla ei pahemmin liene väliä, kunhan siitä on aidosti kiinnostunut. Kun harrastus vie mennessään, turha jännittäminen unohtuu ja äkkiä huomaa olevansa puheväleissä useammankin naisen kanssa. Tässä muutama esimerkki.

Koira-agillity. Tai jäljestäminen, toko, näyttelyt tai mikä tahansa muu koiratoiminta. Tämä tietenkin vaatii ensinnäkin koiran ja toisekseen innostusta harrastaa sen kanssa, mutta naisten läheisyys on taattu. Koiraihmiset ovat yleensä reiluja, reippaita ja raittiita ulkoilmaihmisiä, jotka järjestävät talkoilla mätsärinsä ja myyvät toisilleen nakkisämpylöitä rotujärjestön toiminnan tukemiseksi. Koiran omistamisessa on sekin hyvä puoli, että söötti, kosteasilmäinen muppe vetää helposti puoleensa satunnaisia silittelijöitä ja suorastaan avaa keskustelun omistajansa puolesta. Koirapuistoista löytää myös helposti uusia tuttavuuksia ja taaskaan puheenaihetta ei tarvitse suotta haeskella. Koiran kanssa voi kaiken lisäksi helposti vedota vaivihkaa naisten heikoimpaan kohtaan: miehen hoivavietti vetää naisia puoleensa kuin magneetti. Tietenkin tämä kaikki olettaen, että Hannu ei ole allerginen.

Kendo, Aikido tai muu vastaava taistelulaji. Älä anna stereotypian hämätä. Nykyään itämaisia kamppailulajeja harrastaa lähes yhtä moni nainen kuin mieskin. Bonuksena saa vielä hyvän fyysisen kunnon ja kaikki sen suomat edut. Jos kamppailulajit eivät kiinnosta, mikset alkaisi harrastaa japanilaista kulttuuria muuten? Manga- ja animefanit eli Otakut vasta klikkiytynyt ja omistautunutta porukkaa ovatkin, vieläpä naisvoittoista. Otakuksi rupeamisen bonuspuolista paras lienee, ettei enää ikinä tarvitse hävetä katsovansa pornoa, kunhan vain se on piirrettyä ja kaikilla on isot silmät. Valitettavasti Hannu todennäköisesti olisi Suomen vanhin otaku, joten ikäseuraa manga-porukoista tuskin löytyisi.

Lavatanssit. Se vanha ja perinteinen. Naiset arvostavat edelleen tanssitaitoista miestä. Tietenkin ensin kannattaa opetella tanssimaan, sillä varpaille tallaajaa tuskin kukaan haluaa. Tanssikurssit lienevät myös hyvä paikka löytää naisia. Lavatansseista löytyvät neitokaiset lienevät kuitenkin otakujen vastakohtia eli hieman ikääntyneempää polvea ja miinuksena pitää myös sietää iskelmämusiikkia. Tosin Hannun musiikkimausta ei ollut jutussa puhetta, joten mistäpä sitä tietää.

Laskuvarjohyppääminen, syvänmerensukellus tai jokin vastaava "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" -laji. Mieskeskeisiä? Ei todellakaan. Jälleen kerran harrastuneisuus menee Nykästä lainatakseni fifty-sixty. Adrenaliinilajit yhdistävät porukan helposti, sillä ääritilanteet sitovat ihmisiä yhteen laumavaiston voimin. Lisäksi suurinta osaa näistä lajeistä pystyy suurimman osan ajasta harrastamaan vain ulkomailla, joten pitkä leiriytyminen jossain homeisessa parakissa pienellä porukalla luo väkisin ihmissuhteita. Adrenaliinihuumaan jää kuulemma myös helposti koukkuun, joten lajien pariin jää varmasti helposti koko loppuelämäksi. Vaikka ei saisikaan naista, on sentään mielenkiintoista tekemistä.

Mikä tahansa muu harrastus, joka Hannua sattuisi kiinnostamaan. Vakavasti puhuen ongelmahan lähtee ihmisen sisältä. Jos etsii itselleen kumppania, pitää ensin löytää itsensä. Jokainen ihminen on jollakin tapaa mielenkiintoinen. Etsi se, kehitä sitä, yllätä itsesi, innostu ja jatka siitä. Äkkiä huomaat, että ympärillä on paljon kannustavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita sinusta. Se on tie ihmisten sydämiin. Jokainen on oman onnensa seppä.