Nyt olisi taas vaihteeksi sanottavaa pääkaupunkimme kaupunkisuunnittelusta. Rakas joka-aamuinen silmäkarkkini Hesari on ottanut asiakseen elävöittää Helsingin kaupunkikuvaa pienillä kahvila-autoilla. Ulkopaikkakuntalaisille selitettäkööt, että autot eivät siis ole varsinaisesti Helsingin Sanomien kahvila-autoja, vaan viittaan tässä Helsingin kaupungin nykyiseen toimintapolitiikkaan. Pääasiassa sivallukseni osuu Camionette-creppiautoon ja tähän uudempaan italialaissyntyisten kaupunkilaisten kahvilaratikkaan. Ja sitten meillä on tietysti Tonibell-jäätelöauto, mutta puhutaan siitä jäljempänä. (Camionetten voi muuten bongata Lasipalatsin edustalta ja ne crepit näyttävät ja tuoksuvat superherkullisilta. Käykääpä, ulkopaikkakuntalaiset, ihmeessä vilkaisemassa.)
Prosedyyri Stadissa menee nykyään suunnilleen näin: yrittäjähenkinen ihminen katsoo harmaassa katukuvassa ympäriinsä eksyneen näköisinä tallaavia turisteja ja saa idean perustaa pienen, söpön kioskin turistien ja kaupunkilaisten piristykseksi kohtalaisten rahallisten voittojen toivossa. Yrittäjähenkinen ihminen laittaa kymmensivuisen hakemuslomakkeen kolmena kappaleena vetämään kaupungin virastoihin. Helsingin kaupungin suojatyöpaikolla rakennusvirastossa, elintarvikevirastossa ja ties missä erikoisosastolla istuvat, sitruunaa syöneet, huumorintajuttomat, kurttuiset, hampaattomat ja läpeensä kieroutuneet takinkääntäjäbyrokraatit lukevat hakemuksen ja pistävät sen jälkeen pystyyn kilpailun siitä, kuka keksii ensimmäisenä jonkin mahdollisimman pienen ja typerän syyn, jolla hakemus voidaan hylätä. Happamat byrokraatit lähettävät hakemuksen takaisin yrittäjähenkiselle ihmiselle partaansa käkättäen ja ego pullistellen. Yrittäjähenkinen ihminen suivaantuu ja soittaa Helsingin Sanomille. Hesari kirjoittaa pullantuoksuisen uutisen, jossa yrittäjähenkinen ihminen kuvataan rehellisenä, riuskana ja suoraselkäisenä uhrina sitruunaa syöneiden, kurttuisten ja katkeroituneiden byrokraattien hampaissa. Koska kaupungin takinkääntäjäbyrokraateilta puuttuu sekä pallit että selkäranka, he pyörtävät kielteisen päätöksensä mitä pikimmin ja yrittäjähenkinen ihminen saa kahvilansa. Demokraattisesti valitut kaupunginvaltuutetut katsovat toimenpidettä vierestä leuka lattiaan loksahtaneena ja Stadin friidu täällä näppäimistön ilmaisukykyisemmällä puolella läpsäyttää kavion naamaansa (ns. facehoof).
Toimintaprosedyyriä vierestä seuranneena alan vähitellen ihmetellä, mikseivät kahvilayrittäjät voisi aikaa säästääkseen suunnata hakemuksensa vain suoraan hesarin toimitukseen. Toimittajat voisivat sitten valita joukosta sen sympaattisimman ja pullantuoksuisimman, joka saisi myyntipaikan. Samaan syssyyn voitaisiin alkaa etsiä jostakin huumorikauppiasta ja vaihtaa Helsingin kaupungin virastojen viikottaiset sitruunatoimitukset huumoritoimituksiin. Tätä kahvila-autofarssia seuratessa tulee väkisinkin miettineeksi, voisiko demokraattisen kaupungin hallinnosta olla demokratia jotenkin vielä kauempana. Varmaankin jotenkin, mutta toistaiseksi en ole keksinyt sitä.
Kaikkein naurettavin syy kahvila-autojen myyntipaikkahakemusten hylkäämiseen rakennusviraston toimesta oli mielestäni se, että autot tukkisivat jalkakäytävät. Hyvät rakennusviraston ihmiset: oletteko viimeaikoina kulkeneet kaupungilla. Ne kirotut jalkakäytävät ovat jo valmiiksi pullollaan niitä perhanan peltilehmiä. Otetaan esimerkiksi vaikka Mäkelänkatu välillä Mäkelänrinne-Sörnäinen. Kuljen tämän välin lähes päivittäin töihin ja takaisin joko jalkaisin tai pyörällä. Molemmilla puolilla tätä KUUSIKAISTAISTA TIETÄ on leveähkö jalkakäytävä, joka on sallittu sekä pyörille että jalankululle. Yli puolet kyseisestä jalkakäytävästä on kuitenkin autojen käytössä, sillä koska kuusi kaistaa nyt vaan ei selvästikään riitä, puolet jalkakäytävän ulkosyrjästä on varattu parkkipaikoiksi ja joka ikinen kerta työmatkallani saan väistää ajoradan puolelle bussin alle ainakin yhtä jalkakäytävällä pönöttävää rekkaa tai pakettiautoa, joka toimittaa lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita, sukellustarvikkeita tai ties mitä Mäkelänkadun putiikkeihin. Jostain syystä sekä jalankulkijat että autot kokevat suunnatonta halua purkaa ahtauden ahdistuksensa pyöräilijöihin, mutta puhutaan siitä toiste.
Toiseksi esimerkiksi ottaisin Stadin lippulaivan Aleksanterinkadun. Aleksilla autoilu on kielletty ja ajoradalla saa ajaa ratikoiden lisäksi "vain" huoltoajoa ja taksia. Tästä syystä Aleksin jalkakäytävät ovat täynnä takseja ja niitä viheliäisiä lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita ja sukellustarvikkeita toimittavia rekkoja ja pakettiautoja pitkin päivää. Ajoradalla taas ajelee onnellisesti taksien ja huoltoajojen seassa eksyneitä autoilijoita ja "eksyneitä" autoilijoita, jotka vain ihan pikkuisen oikaisevat. Kaikkein röyhkeimmät eksyilijät parkkeeraavat autonsa taksin ja huoltoajon väliin jalkakäytävälle kaydäkseen Stockalla, pahimmassa tapauksessa vielä osittain ratikkakiskoille estääkseen kanssaihmisten kulkemisen mahdollisimman tehokkaasti. Jos minulla jonakin päivänä sattuu olemaan sorkkarauta mukana ja näen tällaisen "eksyneen" auton, saattaa pieni hyrysysyjä vastustava kansalaisaktivisti sisälläni herätä ja pelti alkaa tummua. Ihan näin varoituksen sanana.
Sivistyneessä maailmassa, jossa kaupungeilla on ihan oikea rakennusvirasto, huoltoajot on lupa suorittaa keskustojen kävelykatuliikkeisiin vain aamuyöllä. Tämän jälkeen kävelykadun päähän nousee puomirivistö, joka laskeutuu kiltisti julkisille kulkuvälineille mutta estää armottomasti taksien, huoltoajojen ja "eksyneiden" autojen pääsyn apostolinkyydille tarkoitetulle alueelle. Jostakin kumman syystä tämä ei nyt vain käy meillä, koska se nyt vaan ei käy. Olisin tässäkin tapauksessa osoittamassa syyttävällä sormella rakennusvirastoa, sillä asia kyllä toimii rakennusviraston vallan ulkopuolella. Stadin toinen lippulaiva Stockmann tajusi pari vuotta sitten omistavansa tavaratalon vieressä kulkevan pätkän Keskuskatua. Keskuskadusta oltiin juuri joku aika sitten päätetty tehdä kävelykatu. Stocka remontoi oman pätkänsä nätiksi, pisti pari istutusta pystyyn ja aitasi kadun molemmista päistä puomeilla. Makkaratalon edessä olevalle pätkälle juntattiin yksi liikennemerkki pystyyn. Lopputulos: Stockan vieressä on viihtyisä kävelykatu, jossa on tilaa terasseille ja katosoittajille. Makkaratalon edessä on tavallinen katu, jolla on "ajaminen kielletty, ei koske huoltoajoa". Kävelykaduksi sitä ei tunnistais edes se kuuluisa vanha Erkkikään.
Näiden faktojen valossa ymmärtänette siis, miten naurettava rakennusviraston perustelu kahvila-autojen lupien epäämiselle on. Ensinnäkin: kyllä tähän sotkuiseen ja sekarotuiseen peltilehmälaumaan vielä yksi hieho sopii, varsinkin kun kyseessä on valioyksilö, josta olisi kaupunkilaisille jotain iloa ja hyötyä toisin kuin näistä muista kantturoista. Toisekseen: häätäkää ne hiivatin huoltoajot hevonhiiteen tuolta keskustan kaduilta ja teillä on ties kuinka monta potentiaalista paikkaa yrittäjähenkisten ihmisten kioskeille. Minun tuskin tarvitsee erikseen mainita, että Mäkelänkadun parkkipaikat olisi myös syytä siirtää sinne hevonhiiteen tai mielellään vielä kauemmaksi. Niiden tilalle mahtuisi kivasti pyörätie.
Lupasin vielä erikseen tuoda esille Tonibell-jäätelöauton. Tonibell on italialaisen papan omistama jäätelöauto, jolla kahdeksaakymmentä lähentelevä papparainen ajelee ympäri Helsinkiä myymässä jäätelöpuikkoja. Mies ei ole koskaan omistanut minkäänlaista lupaa toiminnalleen, koska ei ole sellaista edes hakenut. Jokin aika sitten Helsingin kaupungin rakennusvirasto haastoi ukon oikeuteen luvattomuudestaan. Vaari kertoi oikeudessa tehneensä ikänsä rehellistä yrittäjätyötä, maksaneensa veronsa ja jääneensä sittemmin eläkkeelle. Ahkera mies ei kuitenkaan osannut levätä laakereillaan, vaan hankki jäätelöauton Italiasta ja elättää nyt itsensä ja rouvansa jäätelönmyynnillä sen sijaan, että anelisi eläkkeitä ja tukiaisia kelan ja sossun luukulla. Oikeus katsoi miehen syyllistyneen luvattomaan jäätelönmyyntiin, mutta miehen korkeaan ikään ja toiminnan pienuuteen sekä harmittomuuteen vedoten oikeus antoi paapalle luvan jatkaa jäätelöautolla ajelemista. Kuluja ja sakkoja vaari joutui oikeuden päätöksellä maksamaan Helsingin kaupungille 50 euroa. Toisin sanoen Suomen oikeuslaitos nörttislangia käyttääkseni ownasi rakennusviraston ihan kympillä.
Mielestäni kaikkien Helsingin kaupungin virkamisten tulisi ottaa oppia oikeuden päätöksen oikeustajusta, myötätunnosta ja yleisesti ottaen asioiden kontekstiin asettamisesta. Jos eläkeiän reilusti ylittänyt pappa haluaa myydä lapsille jäätelöä eikä homehtua palvelutalon keinutuolissa Kauniiden ja Rohkeiden äärellä, se suotakoon hänelle. Jos yrittäjähenkinen kaupunkilainen haluaa myydä pakettiautosta suklaacreppejä, se suotakoon hänelle. Jos kaupunginosayhdistys haluaa avata uudelleen kaupunginosan lippakioskin ja myydä elintarvikehygienian rajamailla hillopullia, sekin pitäisi suoda. Isot linjaukset elintarvikehygieniassa ja kaupunkisuunnittelussa luovat isot puitteet pääkaupunkiseudun metropolin ja koko Suomen hallintoon, mutta nämä ovat pieniä asioita, jotka vaativat pieniä, kaupunkilaisjärjellä toteutettuja päätöksiä. Sen sijaa Helsingin autoilukulttuuri ja peltilehmien palvonta vaatisi niitä isoja linjauksia ja isoja päätöksiä. Suvaitsevaisuus on nyt aivan väärässä päässä tätä iso asia-pieni asia -skaalaa. Joten jättäkää nyt vaihteeksi ne sitruunat syömättä, nostakaa jalat pöydältä, hankkikaa jostain selkäranka ja alkakaa tehdä päätöksiä siellä. Jos tilanne ei parane, kaupunginvaltuutetut saanevat jossain vaiheessa kerättyä leukansa lattialta ja pistettyä sormensa peliin. Heillä kun on äänestäjien tuki menetettävänään, toisin kuin virkamiehillä. Silloin ehkä päästään takaisin demokraattiseen asioidenjärjestykseen ja jätetään tämä omituinen hesari vs. virastot -hallintotapa tulevaisuuteen. Ainakin toivoisin niin.
