Suomen presidentti nälkäkuoleman partaalla

Aamun lehdessä oli ulkomaaosion ensimmäisellä sivulla koko sivun juttu Afrikan sarven kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä. Jutun yläpuolella oli lähes puolen sivun kokoinen kuva alastomasta, erittäin alipainoisesta lapsesta äitinsä sylissä. Lapsi oli selin kameraan. Äiti sen sijaan katsoi suoraan linssiin lapsen olan yli vähän hämmästyneen näköisenä. Ilmeestä oli vaikea lukea juuri mitään. Lapsen selkä sen sijaan sykähdytti, vaikka olen yhtälailla nykymedian paaduttama kuin kuka tahansa muukin. Lapsen pää näytti luonnottoman suurelta, lapaluut paistoivat selässä, raajat olivat kuin käppyräisen kaarnan verhoamat puunoksat ja koko vartalo näytti veltolta ja voimattomalta. Kukapa sellasta voisi katsoa liikuttumatta lainkaan.

Jokin kuvassa kuitenkin kosketti enemmän kuin aikaisemmat näkemäni kuvat hädänalaisista ihmisistä. Pienen hetken asiaa pohdittuani tajusin, mikä lapsessa ja äidissä niin kovasti häiritsi: hehän näyttivät aivan samanlaisilta kuin kaikki Suomen somalialaiset. Asuinalueella asuu paljon somalialaisia ja näen heitä päivittäin kaupassa, pihoilla, leikkipaikoilla, apteekissa, kaduilla ja kaikissa muissa arkisissa toimissa, jossa liikun itsekin ulkona. Erityisesti äiteihin ja lapsiin tulee usein kiinnitettyä huomiota. Olen usein miettinyt, miten äidit jaksavat, sillä kaikilla tuntuu olevan vahdittavanaan vähintään kolme lasta ja yksi kauppakassi. Samalla mietin, millaisia vaikeuksia nuo naiset ovat elämässään joutuneet kokemaan. Vähintään he ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan sodan alta peläten henkensä puolesta ja monet ovat todennäköisesti joutuneet kestämään paljon, paljon enemmän. Kenties pakkoavioliiton, ympärileikkauksen, kidutusta, raiskauksen, kuolemanpelkoa, läheisten menettämisen ja kuka tietää, mitä muuta kauheuksia. Ja siinä he nyt kulkevat pitkin Helsingin katuja lapsikatraineen. Monet hymyilevät puhuvat kännykkään mennessään. Se on aina jotenkin lohduttanut minua näissä aatoksissani. Ehkä naisilla on vahva tuki toisistaan ja ystäviä ja sukulaisia, joille puhua.

Suomessa ei kiduteta ihmisiä. Se on erittäin hyvä asia. Yritetään pitää asiantila sellaisena. Suomessa ei ole myöskään pulaa ruuasta. Voinemme kaikki yksimielisesti hyväksyä, että sekin on erittäin hyvä asia. Somaliassa sen sijaan on nälänhätä ja ihmisiä kidutetaan. Ja ihmiset pakenevat. Tietenkin. Mitä muutakaan he tekisivät? Somalian tilanne on ollut toivoton niin pitkään, että paenneet ihmiset ovat jo ehtineet saada lapsia pakopaikassaan ja lapset puolestaan varttua. Somalian sisällissota on kestänyt 20 vuotta. Sinä aikana Suomessa on syntynyt ja varttunut teini-ikään aivan uusi suomalaisten heimo hämäläisten, karjalaisten, pohjalaisten ja savolaisten ihmeteltäväksi. Vaikka änkyrä-impivaaralaiset eivät sitä haluakaan tunnustaa, Suomessa asuu tällä hetkellä iso joukko Suomessa syntyneitä, Suomessa kasvaneita ja suomalaista peruskoulua käyviä Suomen kansalaisia, jonka vanhemmat ovat paenneet tänne Somaliasta. Ja ainakin tässä monikulttuurisessa kaupunginosassa he tuntuvat aivan yhtä arkipäiväisiltä kuin kuka tahansa valkonaamakin. Jos eivät nyt aivan samalle viivalle asetu, niin kuuluvat kuitenkin selvästi kalustukseen sen verran, että heidän puuttumisensa selvästi huomaisi.

Somalialaiset eivät häiritse minua kulkiessaan Helsingin katuja, käyttäessään Helsingin ratikoita lastenvaunuineen, käydessään Helsinkiläisessä Kelassa tai rukoillessan Helsinkiläisessä rukoushuoneessa. Sen sijaan lehden sivuille päätyessään he häiritsevät minua syvästi. Katsoin pitkään aliravitun lapsen selkää. Katselin kärpäsiä polvitaipeessa, katselin törröttäviä lapaluita, katselin olemattomia hiuksia ja paljasta, luisevaa pientä peppua, jolla ei ollut edes vaippaa verhonaan. Mietin, miten joku voi päätyä Helsinkiin ja toinen pakolaisleirille. Miten pitkään aliravittu ja kuivunut lapsi voi elää? Jos äiti lähtisi nyt, ehtisikö lapsi elää Helsinkiin asti? Ehtisikö rajavalvoja tullissa ottaa vastaan turvapaikkahakemuksen, nostaa lapsen käsivarsilleen ja kantaa tämän suomalaiseen ambulanssiin, joka veisi lapsen suomalaiseen sairaalaan? Ehtisivätkö lääkärit pelastaa lapsen? Jos lapsi säälittäisi rajavalvojaa ja valvoja antaisi lapselle Geisha-patukan, pitäisikö se lapsen hengissä vai jaksaisiko veltto ja väsynyt elämänalku sitäkään syödä?

Ajatusta pidemmälle viedessäni huomasin pohtivani lapsen tulevaisuutta. Lapsessahan voi piillä seuraava Mozart, Ahtisaari, Hawking, Spielberg, Tolstoi, Mandela tai ties kuka. Amerikkalaisen unelman yksi tukipilareista on vakuuttaa ihmisille pienestä pitäen, että heistä voi tulla vaikka USA:n presidentti. Tästä lapsesta ei mitä todennäköisimmin tule USA:n presidenttiä, mutta Suomen presidentti hänestä hyvinkin voisi tulla. Somalialaiset kasvavat ennemmin tai myöhemmin osaksi suomalaista kulttuuria samalla tavoin kuin mustat ovat kasvaneet osaksi Yhdysvaltojen kulttuuria. On siis täysin loogista olettaa, että lopulta joku somalialaisjuurinen ihminen asettuu presidenttiehdokkaaksi. Ja tuossa lehden sivulla meidän tuleva presidenttimme riutuu nälkäkuoleman partaalla äitinsä sylissä kaukana Suomesta, kaukana tulevaisuudestaan, kaukana elämästä. Auttakaa! Suomen presidentti kuolee nälkään!

En tietenkään tarkoita, että kuvan lapsi pitäisi nyt väkisin raahata Suomeen ja sen jälkeen huokaista helpotuksesta. En suurin surminkaan. Somalialaisia pitäisi auttaa ja sen jälkeen somalialaisia pitäisi auttaa auttamaan itseään. Kuvan äidillä tuskin on ystäviä, joille soittaa. Tuskin lienee kännykkääkään raasulla. Mielestäni nyt olisi aika suomalaisten rientää apuun, sillä suomalainen heimo on pulassa. Somalialaiset ovat kiistelty kansanryhmä, mutta kenenkään ei käy kiistäminen, etteivätkö he olisi kiistämätön osa suomalaista yhteiskuntaa ja täällä pohjolassa on ollut tapana pitää omien puolia. Eiköhän koko Suomi äityisi auttamaan, jos Savossa puhkeaisi äkillinen nälänhätä. Jos me olemme valmiita auttamaan savolaisia, miksemme sitten somalialaisia? Pelastakaa Suomen presidentti!