Imaginaerum osa 1 eli miksi rakastan Nightwishia ja miksi levy oli minulle helpotus

Hei, nimeni on Rainbow Dash ja olen Nightwish-fani. Tai fani on aika vähättelevä ilmaisu. Olen palavasti rakastunut bändin musiikkiin. Lienee siis turha mainita, että istuin Kampin kauppakeskuksen Anttilan jonon jatkoksi viime tiistaina n. kello 21. Levyn myynti aloitettiin kello 0:00 ja bändikin oli paikalla. Jonotus oli pitkäveteinen, mutta oli tätä nyt jo sen verran pitkään odotettu, ettei se 3 tuntia kylmällä lattialla niin pahalta tuntunut. Lohduttauduin myös ajatuksella, että tuntia myöhemmin saapuneet joutuivat jonottamaan Narikkatorilla sateessa.

Istuskelin siis Kampissa selkä seinää vasten ja olin hermostunut. Bändin tapaaminen ei hermostuttanut, vaikka täytyy myöntää, että sain järkyttävän fanityttökohtauksen sisällä kaupassa. Muistikuvani ensimmäisenä istuneesta Marcosta eteenpäin muistuttavat kovasti muistikuviani vuosien takaisesta onnettomuudesta, jossa kaaduin moottoripyörällä 80 km/h. Muistikuvia on, mutta ne ovat katkonaisia ja erittäin epäselviä. Muistan sanoneeni Marcolle "morjens", muistan Anetten hymyilleen nätisti ja Emppu sanoi moi. Tuomas ei sanonut mitään. Siinäpä se. Jukka tippui jotenkin kyydistä. Sori Jukka.

Äskeinen paljastus vei vähän ajatukseltani pohjan, mutta vannon pyhästi, että alunperin en ollut lainkaan hermostunut bändin tapaamisesta. Sen sijaan pelkäsin, mitä levyltä löytyisi. Ihastuin Nightwishiin aika myöhäisessä vaiheessa joskus vuonna 2005 tai 2006, bändin pitäessä tuumaustaukoa Tarjan erottamisen jälkeen. Musiikkiin oli siinä vaiheessa helppo tarttua, sillä kohu oli jo hiljakseen laantunut ja lööpit olin ohittanut olankohautuksella. Ei kosketa minua, ei kiinnosta. Sen sijaan musiikki iski kuin märkä sukka. Pidän isosta musiikista, suurista tunteista ja mollista, mollista, ihanasta, melankolisesta mollista. Nightwish oli sitä kaikkea ja vielä muutakin. Synkän, raskaan ja ison musiikin taustalla häilyi aina itselleni ne kaikkein tärkeimmät arvot eli usko, toivo ja rakkaus. Tuomas Holopaisella on kyky vangita tunnetiloja musiikkiin ja vaikka välillä liikutaan hyvinkin syvissä vesissä, niistä palataan lopulta pinnalle eikä ikinä menetetä toivoa. Ottakaa oppia, metallimiehet! Samalla vähän niinkuin bonuksena löysin runouden.

En ole koskaan pahemmin perustanut runoista, saati laulun sanoituksista. Lukiossa runojen tulkinta oli pakkopullaa ja valitsin aina kaikkein suoraviivaisimman ja proosallisimman runon tulkintani aiheeksi. Laulu taas oli vain soitin muun ohessa. Tuomaksen sanoituksissa on kuitenkin jotakin erilaista. Ne ovat äärimmäisen kauniita ja niihin on kiteytetty monia itse läpikäymiäni tunteita ja pohtimiani asioita niin naulan kantaan, ettei voi kuin ihailla. Monet pitävät sanoituksia korneina ja ehkä ne ovatkin. Minulle ne kuitenkin ovat tärkeitä ja saan niistä määrättömästi lohtua. Esimerkiksi lause "Never sigh for better world, it's already composed, played and told" on niin totta niin monella eri tasolla.

Olin siis ehtinyt rakastua Nightwishiin oikein tosissani ennen Dark Passion Playn ilmestymistä. Tottakai ostin senkin plätyn heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. En oikein vieläkään tiedä, miten suhtautuisin siihen. Dark Passion Playta edeltävä Once on edelleen lempialbumini ja olen kuunnellut oman kopioni kirjaimellisesti palasiksi. Kansi on halki ja kansilehti on kastunut jossakin kohtaa lukukelvottomaksi. Levykin on naarmuilla. Oncessa kaikki loksahtaa kohdalleen ja se toimii hienosti. Dark Passion Play puolestaa tuntuu jotenkin puolittaiselta ja epätasaiselta. Levyn suurin ongelma: se on selvästi kirjoitettu Tarjan äänelle. Anette tekee toki parhaansa ja pidän hänen tyylistään, mutta Dark Passion Play menee yksinkertaisesti liian korkealta Anetten äänialalle. Ymmärrän täysin Tarjaholiceja, jotka rakastivat Dark Passion Playta ja inhosivat Anettea. Ymmärrän myös Nightwishiä, sillä nyt taaksepäin katsoessa huomaan, miten lyhytnäköisiä me fanit olimme. Me tuijotimme vain Dark Passion Playta. Nightwish katsoi huomattavasti kauemmas valitessaan Anetten.

Intohimoni Nightwishin musiikkia kohtaan ei kuitenkaan kuollut Dark Passion Playn aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vuoksi ja pienet asiat ruokkivat sitä, kuten iki-ihana While Your Lips Are Still Red ja Hartwallin keikan outrona soitettu The Heart Asks Pleasure First. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma: Dark Passion Play oli harjoituslevy vähän samaan tapaan kuin Angels Fall First eli bändin ensimmäinen albumi. Vasta seuraava julkaisu määrittelisi oikeasti sen suunnan, johon Nightwish on menossa. Angels Fall Firstiä seurasi Oceanborn, Nightwishin suuri läpimurto. Entä nyt? Yritin pitää odotukseni nollassa, mutta kun suhtautuu johonkin intohimoisesti, se ei oikein tahdo onnistua. Toivoin toivomasta päästyänikin, että Imaginaerum ei olisi pettymys.

Selvittyäni Kampista ulos levy kourassani suunnistin vauhdilla kotiin ja myöhäisestä ajankohdasta sekä aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta pistin levyn soimaan. Helpotus tuli nopeasti. Imaginaerum on enemmän kuin uskalsin toivoa. Se on loistava. Se on erilainen kuin kaikki aikaisemman Nightwish-albumit, mutta Nightwishin musiikin ydin, se tietty filosofia biisien taustalla, on tallella. Eikä hyppäys mielestäni ole niin iso, kuin monet antavat ymmärtää. Hyppäys Wishmasterista Century Childiin on paljon isompi. (Asiaan vihkiytymättömille edellistä virkettä täytynee selittää. Jos arvon lukija on Nightwish-fani ja tietää täsmälleen mistä puhun, hyppää ystävällisesti sulkujen yli. Wishmaster on melko suoraviivaista metallinjytkettä säestettynä koloratuurisopraanon kovaäänisellä kieunnalla, anteeksi laululla. Century Childissa laulajan äänialaa madallettiin ja mukaan otettiin ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteri. Homma oli vielä hapuilua, mutta albumi otti erittäin merkittävän harppauksen siihen suuntaan, joka nykyään tunnetaan "mahtipontisena sinfoniametallina". Bändi on sillä tiellä edelleen.) Anetten ääni toimii hienosti ja toisin kuin Dark Passion Playn kohdalla, en osaisi kuvitella Tarjaa laulamaan yhtäkään Imaginaerumin biiseistä. Tarjan ääni ei sopisi niihin. Imaginaerum on uusi, hieno luku Nightwishin tarinassa. Ja itse levyn "arvio" seurannee blogikirjoituksessa osa 2, sillä tästä pohjustuksesta tuli niin pitkä, että teen siitä ihan oman kirjoituksen.

Terveydenhuolto ja voitontavoittelu

Valelääkärikohu, tuo lähiviikkojen kuuma peruna. Kalju heppu kävi rapakon takana pilipaliyliopistoa pari vuotta, osti itselleen tutkintotodistuksen ja toimi vuosikausia vilppilääkärinä saatuaan ensin tuomion hämärästä lääkevälityksestä Yhdysvalloissa. Rakkaat viestimemme ovat pureskelleen asian jo niin läpipuhki, ettei siihen ole kovin paljoa lisättävää. On kuitenkin toinen, mielestäni huomattavasti tärkeämpi asia, joka on jäänyt sosiaalipornon varjoon. Asia on pulpahdellut muissakin yhteyksissä viimeaikoina esille siinä määrin, että kaviot alkoivat syyhytä asian puimiseen. Puhutaanpas siis vähän terveydenhuollon kaupallistumisesta.

Sinällään ilmiössä ei ole mitään uutta. Kaupallistuminen alko jo hamalla 90-luvulla. Voitontavoittelu on edennyt jo niin pitkälle, ettei mielestäni voida enää puhua pohjoismaisen hyvinvointivaltio-opin mukaisesta ilmaisesta terveydenhoidosta. Missä täällä muka saa ilmaisia terveydenhuoltopalveluita, kun terveyskeskuksessa käyminen on ollut maksullista vuodesta -93 lähtien? Halpaahan se toki on. Jokainen vähääkään asiaan perehtynyt tietää, että 14 euron maksu lääkärissä käynnistä on nimellinen. Sillä tuskin katetaan edes lääkärin palkkaa mahdollisista hoitaja-, laboratorio- ja materiaalikustannuksista puhumattakaan. Helsingin sanomat kertoi tänään, että Helsingin terveyskeskusmaksut tuottavat 4 miljoonaa euroa vuodessa. Tästä maksujen järjestelyyn eli mm. kirjanpito- ja perintäkuluihin kuluu lähes 2 miljoonaa eli karkeasti n. puolet. Taskuun jää 2 miljoonaa euroa. 4 miljardin budjetilla pyörivän kaupungin kukkarossa tämä tuntuu siis kärjistäen yhtä paljon kuin 20 euron kenovoitto 4000 euroa kuussa tienaavan pörssimeklarin taskussa.

Valelääkäri pyöritti omaa vuokrafirmaa, jonka kautta hän kääri itselleen muhkeita voittoja potilaidensa terveyden kustannuksella. Kunnat käyttävät vuokrafirmoja, koska ulkoistaminen on nyt tosi hip. Ulkoistaminenhan säästää rahaa, koska ulkoistetulle työvoimalle ei tarvitse maksaa eläkkeitä tai vakuutuksia ja sairastuneen työvoiman tilalle vuokrafirma lähettää uuden henkilön ilman erillisiä kustannuksia. Laskukykyinen ihminen voisi toki esittää, että vuokrafirmanhan tarvitsee kuitenkin maksaa ne eläkemaksut ja mitkä ikinä ja vielä sen lisäksikin tehdä voittoa, joten jossain kohdin systeemiä jonkun on maksettava enemmän, mutta unohdetaan se nyt toistaiseksi. Valelääkärikohun kanssa samassa sopassa ovat pyörineet Carema-nimisen terveydenhuoltoalan yrityksen kähminnät. Carema-kohu on Ruotsissa aivan toisella asteella kuin Suomessa, eikä ihme. Uutiset firman vanhustenhuollon tasosta ovat aivan pöyristyttäviä. Pieni uutinen saatiin Suomessakin aikaiseksi Karjaan terveyskeskuksen hoitamisesta. Carema sai tarjouskilpailussa hoidettavakseen Karjaan terveysaseman, sillä yritys teki halvimman tarjouksen. Nyt Karjaan kunta on tyytymätön, sillä firma on alkanut säästää kaikesta mahdollisesta ja sen vuoksi terveydenhuollon laatu on ollut huonoa. Careman pomo sanoi haastattelussa firman luopuvan terveyskeskuksen pyörittämisestä vapaaehtoisesti, sillä sitä ei saa voitolliseksi millään. Lausunto ei tule yllätyksenä. Kysymys kuuluukin: kuuluuko terveyskeskuksen tuottaa voittoa?

Kapitalistinen järjestelmä lähtee siitä, että kaiken tulee tuottaa voittoa ja asiat voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen sen perusteella, kuinka paljon jokin tuottaa. Sinällään järjestelmä on yksinkertaisuudessaan kiva: rahamääriä on helppo mitata. Valitettavasti raha on huono väline monien elämän kannalta erittäin tärkeiden asioiden mittaamiseen. Miten esimerkiksi selittäisit rahana, miten terveeksi tunnet itsesi? Onko nyt semmoinen sadan euron olo, vai leijutko suorastaan tuhansien eurojen sfääreissä? Aiheuttaako syysflunssa synkkiä näkymiä seuraavalle neljännekselle? Jos sadalta satunnaiselta ihmiseltä kysyttäisi kumpi on tärkeämpi, raha vai terveys, veikkaisin noin 99,5 vastaavan miettimättä terveys. Se 0,5 ihmistä vastaisi "no vittu mieti!". Terveyttä ei voi mitata eikä korvata mitenkään. Mitä merkitsee miljoonaomaisuus kenellekään, jos esimerkiksi oma lapsi sairastuu leukemiaan? Valitettavasti yhä useampi tuntuu esittävän kysymyksen, mitä miljonääri-isä olisi valmis maksamaan saadakseen lapsensa tervehtymään. Vastaus on tietenkin mitä vain. Myös alepan osa-aikakassana toimiva yksinhuoltajaisä olisi valmis maksamaan mitä vain ja enemmänkin. Tai varaton romanikerjäläinen. Haluaisin esittää vastakysymyksen: millainen sydämetön valtio katsoo vierestä, kun miljonääri-isä, alepan osa-aikakassaisä ja romanikerjäläisisä joutuvat velkavankeuteen pelastaakseen leukemiaa sairastavan lapsensa hengen?

Onneksi se sydämetön valtio ei ole ainakaan Suomi - vielä. Huolestuttavaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Asiaa ei ollenkaan auta esimerkiksi HUSin kaltainen byrokratiajärkäle, joka syö valtavasti rahaa ja polttaa sen kaiken tehottomuutensa syövereihin. (HUSin kohdalla kätevin ratkaisu olisi mielestäni iso kasa dynamiittia ja puhdas pöytä. Dynamiitilla räjäytettäisi ensin koko ryönäkasa taivaan tuuliin ja keskelle raunioita asetettaisiin puhdas pöytä, jonka ympärille aloitettaisi uuden HUSin kasaaminen.) Terveys on ihmisen perusoikeus ja se kuuluu taata kaikille. Vastatakseni omaan kysymykseeni pyytäisin kaikkia keskittymään hetkeksi sanaan terveyskeskus. Terveys keskus. Siis keskus, johon mennään, jos asia koskee terveyttä. Nimi ei ole voittokeskus. Sinne ei mennä, jos kyseessä on voittoa koskeva asia. Voittoa koskevissa asioissa pyydämme ottamaan yhteyttä Veikkaukseen, Helsingin Pörssiin tai numerotiedusteluun riippuen Voiton laadusta.

Ei tietenkään ole järkevää heittää rahaa hukkaan ja terveydenhuoltojärjestelmässä on omat ongelmansa, mutta kapitalismin tie ei ole oikea. Voitontavoittelu ei ole vastaus. Sen sijaan pitäisi lähteä terveydentavoittelusta. Terveyskeskus pyörii hyvin silloin, kun kaikki sen käyttäjät ovat terveitä, tyytyväisiä ja saavat hyvän ja asianmukaisen hoidon silloin, kun tarvitsevat. Jos nämä kriteerit eivät täyty, terveyskeskus on todennäköisesti tehoton ja silloin se myös syö rahaa. Jos tällaisessa tilanteessa ollaan, tulee asiaa lähteä selvittämään terveydenhoitosuunnasta, ei rahankäyttösuunnasta. Uskaltaisin väittää, että jos terveydenhoidon tasoa nostetaan ja terveydenhoitoketjua tehostetaan, rahankäyttö ratkeaa siinä sivussa itsestään. Uskoisin myös, että lisääntynyt terveys koituisi lopulta myös voitoksi sekä kunnille että valtiolle. Loppujen lopuksi kunnat ja valtio olemme kuitenkin me kansalaiset, jotka välillä tarvitsemme terveydenhoitopalveluita pysyäksemme toimintakykyisinä. Mitä paremmin ja tehokkaammin se meille suodaan, sitä paremmin me taas jaksamme puurtaa oman osuutemme valtion ja kunnan palveluksessa. Ja kas, kaikki muut voittavat, paitsi pilipaliyliopistossa opiskellut kalju huumevälittäjävalelääkäri!

Kahvila-autot, huoltoajot ja erään jalankulkijan mielipide asiaan

Nyt olisi taas vaihteeksi sanottavaa pääkaupunkimme kaupunkisuunnittelusta. Rakas joka-aamuinen silmäkarkkini Hesari on ottanut asiakseen elävöittää Helsingin kaupunkikuvaa pienillä kahvila-autoilla. Ulkopaikkakuntalaisille selitettäkööt, että autot eivät siis ole varsinaisesti Helsingin Sanomien kahvila-autoja, vaan viittaan tässä Helsingin kaupungin nykyiseen toimintapolitiikkaan. Pääasiassa sivallukseni osuu Camionette-creppiautoon ja tähän uudempaan italialaissyntyisten kaupunkilaisten kahvilaratikkaan. Ja sitten meillä on tietysti Tonibell-jäätelöauto, mutta puhutaan siitä jäljempänä. (Camionetten voi muuten bongata Lasipalatsin edustalta ja ne crepit näyttävät ja tuoksuvat superherkullisilta. Käykääpä, ulkopaikkakuntalaiset, ihmeessä vilkaisemassa.)

Prosedyyri Stadissa menee nykyään suunnilleen näin: yrittäjähenkinen ihminen katsoo harmaassa katukuvassa ympäriinsä eksyneen näköisinä tallaavia turisteja ja saa idean perustaa pienen, söpön kioskin turistien ja kaupunkilaisten piristykseksi kohtalaisten rahallisten voittojen toivossa. Yrittäjähenkinen ihminen laittaa kymmensivuisen hakemuslomakkeen kolmena kappaleena vetämään kaupungin virastoihin. Helsingin kaupungin suojatyöpaikolla rakennusvirastossa, elintarvikevirastossa ja ties missä erikoisosastolla istuvat, sitruunaa syöneet, huumorintajuttomat, kurttuiset, hampaattomat ja läpeensä kieroutuneet takinkääntäjäbyrokraatit lukevat hakemuksen ja pistävät sen jälkeen pystyyn kilpailun siitä, kuka keksii ensimmäisenä jonkin mahdollisimman pienen ja typerän syyn, jolla hakemus voidaan hylätä. Happamat byrokraatit lähettävät hakemuksen takaisin yrittäjähenkiselle ihmiselle partaansa käkättäen ja ego pullistellen. Yrittäjähenkinen ihminen suivaantuu ja soittaa Helsingin Sanomille. Hesari kirjoittaa pullantuoksuisen uutisen, jossa yrittäjähenkinen ihminen kuvataan rehellisenä, riuskana ja suoraselkäisenä uhrina sitruunaa syöneiden, kurttuisten ja katkeroituneiden byrokraattien hampaissa. Koska kaupungin takinkääntäjäbyrokraateilta puuttuu sekä pallit että selkäranka, he pyörtävät kielteisen päätöksensä mitä pikimmin ja yrittäjähenkinen ihminen saa kahvilansa. Demokraattisesti valitut kaupunginvaltuutetut katsovat toimenpidettä vierestä leuka lattiaan loksahtaneena ja Stadin friidu täällä näppäimistön ilmaisukykyisemmällä puolella läpsäyttää kavion naamaansa (ns. facehoof).

Toimintaprosedyyriä vierestä seuranneena alan vähitellen ihmetellä, mikseivät kahvilayrittäjät voisi aikaa säästääkseen suunnata hakemuksensa vain suoraan hesarin toimitukseen. Toimittajat voisivat sitten valita joukosta sen sympaattisimman ja pullantuoksuisimman, joka saisi myyntipaikan. Samaan syssyyn voitaisiin alkaa etsiä jostakin huumorikauppiasta ja vaihtaa Helsingin kaupungin virastojen viikottaiset sitruunatoimitukset huumoritoimituksiin. Tätä kahvila-autofarssia seuratessa tulee väkisinkin miettineeksi, voisiko demokraattisen kaupungin hallinnosta olla demokratia jotenkin vielä kauempana. Varmaankin jotenkin, mutta toistaiseksi en ole keksinyt sitä.

Kaikkein naurettavin syy kahvila-autojen myyntipaikkahakemusten hylkäämiseen rakennusviraston toimesta oli mielestäni se, että autot tukkisivat jalkakäytävät. Hyvät rakennusviraston ihmiset: oletteko viimeaikoina kulkeneet kaupungilla. Ne kirotut jalkakäytävät ovat jo valmiiksi pullollaan niitä perhanan peltilehmiä. Otetaan esimerkiksi vaikka Mäkelänkatu välillä Mäkelänrinne-Sörnäinen. Kuljen tämän välin lähes päivittäin töihin ja takaisin joko jalkaisin tai pyörällä. Molemmilla puolilla tätä KUUSIKAISTAISTA TIETÄ on leveähkö jalkakäytävä, joka on sallittu sekä pyörille että jalankululle. Yli puolet kyseisestä jalkakäytävästä on kuitenkin autojen käytössä, sillä koska kuusi kaistaa nyt vaan ei selvästikään riitä, puolet jalkakäytävän ulkosyrjästä on varattu parkkipaikoiksi ja joka ikinen kerta työmatkallani saan väistää ajoradan puolelle bussin alle ainakin yhtä jalkakäytävällä pönöttävää rekkaa tai pakettiautoa, joka toimittaa lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita, sukellustarvikkeita tai ties mitä Mäkelänkadun putiikkeihin. Jostain syystä sekä jalankulkijat että autot kokevat suunnatonta halua purkaa ahtauden ahdistuksensa pyöräilijöihin, mutta puhutaan siitä toiste.

Toiseksi esimerkiksi ottaisin Stadin lippulaivan Aleksanterinkadun. Aleksilla autoilu on kielletty ja ajoradalla saa ajaa ratikoiden lisäksi "vain" huoltoajoa ja taksia. Tästä syystä Aleksin jalkakäytävät ovat täynnä takseja ja niitä viheliäisiä lääkkeitä, kebablihaa, lainalaatikoita ja sukellustarvikkeita toimittavia rekkoja ja pakettiautoja pitkin päivää. Ajoradalla taas ajelee onnellisesti taksien ja huoltoajojen seassa eksyneitä autoilijoita ja "eksyneitä" autoilijoita, jotka vain ihan pikkuisen oikaisevat. Kaikkein röyhkeimmät eksyilijät parkkeeraavat autonsa taksin ja huoltoajon väliin jalkakäytävälle kaydäkseen Stockalla, pahimmassa tapauksessa vielä osittain ratikkakiskoille estääkseen kanssaihmisten kulkemisen mahdollisimman tehokkaasti. Jos minulla jonakin päivänä sattuu olemaan sorkkarauta mukana ja näen tällaisen "eksyneen" auton, saattaa pieni hyrysysyjä vastustava kansalaisaktivisti sisälläni herätä ja pelti alkaa tummua. Ihan näin varoituksen sanana.

Sivistyneessä maailmassa, jossa kaupungeilla on ihan oikea rakennusvirasto, huoltoajot on lupa suorittaa keskustojen kävelykatuliikkeisiin vain aamuyöllä. Tämän jälkeen kävelykadun päähän nousee puomirivistö, joka laskeutuu kiltisti julkisille kulkuvälineille mutta estää armottomasti taksien, huoltoajojen ja "eksyneiden" autojen pääsyn apostolinkyydille tarkoitetulle alueelle. Jostakin kumman syystä tämä ei nyt vain käy meillä, koska se nyt vaan ei käy. Olisin tässäkin tapauksessa osoittamassa syyttävällä sormella rakennusvirastoa, sillä asia kyllä toimii rakennusviraston vallan ulkopuolella. Stadin toinen lippulaiva Stockmann tajusi pari vuotta sitten omistavansa tavaratalon vieressä kulkevan pätkän Keskuskatua. Keskuskadusta oltiin juuri joku aika sitten päätetty tehdä kävelykatu. Stocka remontoi oman pätkänsä nätiksi, pisti pari istutusta pystyyn ja aitasi kadun molemmista päistä puomeilla. Makkaratalon edessä olevalle pätkälle juntattiin yksi liikennemerkki pystyyn. Lopputulos: Stockan vieressä on viihtyisä kävelykatu, jossa on tilaa terasseille ja katosoittajille. Makkaratalon edessä on tavallinen katu, jolla on "ajaminen kielletty, ei koske huoltoajoa". Kävelykaduksi sitä ei tunnistais edes se kuuluisa vanha Erkkikään.

Näiden faktojen valossa ymmärtänette siis, miten naurettava rakennusviraston perustelu kahvila-autojen lupien epäämiselle on. Ensinnäkin: kyllä tähän sotkuiseen ja sekarotuiseen peltilehmälaumaan vielä yksi hieho sopii, varsinkin kun kyseessä on valioyksilö, josta olisi kaupunkilaisille jotain iloa ja hyötyä toisin kuin näistä muista kantturoista. Toisekseen: häätäkää ne hiivatin huoltoajot hevonhiiteen tuolta keskustan kaduilta ja teillä on ties kuinka monta potentiaalista paikkaa yrittäjähenkisten ihmisten kioskeille. Minun tuskin tarvitsee erikseen mainita, että Mäkelänkadun parkkipaikat olisi myös syytä siirtää sinne hevonhiiteen tai mielellään vielä kauemmaksi. Niiden tilalle mahtuisi kivasti pyörätie.

Lupasin vielä erikseen tuoda esille Tonibell-jäätelöauton. Tonibell on italialaisen papan omistama jäätelöauto, jolla kahdeksaakymmentä lähentelevä papparainen ajelee ympäri Helsinkiä myymässä jäätelöpuikkoja. Mies ei ole koskaan omistanut minkäänlaista lupaa toiminnalleen, koska ei ole sellaista edes hakenut. Jokin aika sitten Helsingin kaupungin rakennusvirasto haastoi ukon oikeuteen luvattomuudestaan. Vaari kertoi oikeudessa tehneensä ikänsä rehellistä yrittäjätyötä, maksaneensa veronsa ja jääneensä sittemmin eläkkeelle. Ahkera mies ei kuitenkaan osannut levätä laakereillaan, vaan hankki jäätelöauton Italiasta ja elättää nyt itsensä ja rouvansa jäätelönmyynnillä sen sijaan, että anelisi eläkkeitä ja tukiaisia kelan ja sossun luukulla. Oikeus katsoi miehen syyllistyneen luvattomaan jäätelönmyyntiin, mutta miehen korkeaan ikään ja toiminnan pienuuteen sekä harmittomuuteen vedoten oikeus antoi paapalle luvan jatkaa jäätelöautolla ajelemista. Kuluja ja sakkoja vaari joutui oikeuden päätöksellä maksamaan Helsingin kaupungille 50 euroa. Toisin sanoen Suomen oikeuslaitos nörttislangia käyttääkseni ownasi rakennusviraston ihan kympillä.

Mielestäni kaikkien Helsingin kaupungin virkamisten tulisi ottaa oppia oikeuden päätöksen oikeustajusta, myötätunnosta ja yleisesti ottaen asioiden kontekstiin asettamisesta. Jos eläkeiän reilusti ylittänyt pappa haluaa myydä lapsille jäätelöä eikä homehtua palvelutalon keinutuolissa Kauniiden ja Rohkeiden äärellä, se suotakoon hänelle. Jos yrittäjähenkinen kaupunkilainen haluaa myydä pakettiautosta suklaacreppejä, se suotakoon hänelle. Jos kaupunginosayhdistys haluaa avata uudelleen kaupunginosan lippakioskin ja myydä elintarvikehygienian rajamailla hillopullia, sekin pitäisi suoda. Isot linjaukset elintarvikehygieniassa ja kaupunkisuunnittelussa luovat isot puitteet pääkaupunkiseudun metropolin ja koko Suomen hallintoon, mutta nämä ovat pieniä asioita, jotka vaativat pieniä, kaupunkilaisjärjellä toteutettuja päätöksiä. Sen sijaa Helsingin autoilukulttuuri ja peltilehmien palvonta vaatisi niitä isoja linjauksia ja isoja päätöksiä. Suvaitsevaisuus on nyt aivan väärässä päässä tätä iso asia-pieni asia -skaalaa. Joten jättäkää nyt vaihteeksi ne sitruunat syömättä, nostakaa jalat pöydältä, hankkikaa jostain selkäranka ja alkakaa tehdä päätöksiä siellä. Jos tilanne ei parane, kaupunginvaltuutetut saanevat jossain vaiheessa kerättyä leukansa lattialta ja pistettyä sormensa peliin. Heillä kun on äänestäjien tuki menetettävänään, toisin kuin virkamiehillä. Silloin ehkä päästään takaisin demokraattiseen asioidenjärjestykseen ja jätetään tämä omituinen hesari vs. virastot -hallintotapa tulevaisuuteen. Ainakin toivoisin niin.

Persu, persu, persuti persu

Nyt muuten päästään asian ytimeen: ajattelin avautua persuista. Ja huomatkaa, että käytin sanaa persu. Ihan vieläpä tarkoituksella. Ja nimenomaan juuri siksi, että se tuo mieleen perseen. Mielestäni persu on oikein naseva lyhenne, sillä perussuomalaiset tuovat mieleeni usein perseen. Enkä nyt tarkoita semmoista kiinteää, hieman ruskettunutta, karvatonta, lihaksikasta persettä joka on kiinni komeassa, nuoressa, lihaksikkaassa miehessä. Enemmänkin tarkoitan sellaista karvaista, hikistä, laardilla kyllästettyä keski-ikäisen, ylipainoisen, ruman miehen persettä. Sellainen minulle tulee mieleen, kun ajattelen persuja. Toivon todella, että tämä blogikirjoitus pääsee googlen "persu"-hakutuloksiin mahdollisimman korkealle. Ihan vain siksi, että koska perussuomalaiset ovat niin kärkkäästi kertoneet hyvin värittyneen mielipiteensä monista minulle läheisistä ihmisryhmistä, palauttaisin kohteliaisuuden mielelläni kertomalla vastalahjaksi mielipiteeni heistä.

Täytyy myöntää, että suhteeni persuihin on ristiriitainen. Persujen kansanedustajien huvittavat toilailut ja lähes satiirin tasolle jo valmiiksi viritetyt mielipiteet ovat hassuja. Tyhmille julkkiksille on kiva nauraa. Toisaalta nauru hyytyy nopeasti kun muistaa, että nämä urvokkeet istuvat maamme parlamentissä ja säätävät lakeja. Ja että joku on oikeasti äänestänyt ne sinne. Se pelottaa.

Tämän päivän lehdessä oli onneksi helpottava uutinen, joka viittaa tähän James Hirvisaaren kirjoitukseen. Hirvisaari suomii kirjoituksessa "mediaa" vallan väärinkäytöstä ja persujen tekemisestä naurettavaksi kutsumalla puoluetta persuksi. Hirvisaari kirjoittaa: "Jos joku kirjoittaa ”persuista”, kirjoittakoon sitten myös ”jutkuista” ja ”nekruista”. Tässä Hirvisaari siis selvästi sanoo, että persut ovat erillinen etninen ryhmänsä ja hänestä persu on rasistinen ilmaisu. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti suunanton helpotus. Minä kun olin jo ehtinyt pelästyä, että persut kannattajineen ovat suomalaisia.

Mutta jos persut ovat oma etninen ryhmänsä, mistä he sitten ovat peräisin? Vaalea iho viittaa euraasiaan, mutta muita vihjeitä tämän sulkeutuneen ja vihamielisen ihmisjoukon alkuperästä ei ole tarjolla. Henkilökohtaisesti minulla on kaksi teoriaa: ulkoavaruus tai Neuvostoliiton ja Kekkosen aikaan Suomen käymättömiin korpiin salaa sijoitettu pieni suomensukuinen, sisäsiittoinen heimo, joka on pidetty täysin eristyksissä ulkomaailmasta ja joka on sen vuoksi sekä taantunut älyllisesti jonnekin Keski-Ajan pimeämmälle puolelle että jämähtänyt Kekkosen aikaan.

Ulkoavaruusteoriaa tukee erityisesti kaikkien lempipoliitikko Jussi Halla-Aho, joka on ilmoittanut kokevansa syvää hinkua päästä Marsiin ja jonka edesottamukset ovat niin ufoja, että alienit tulevat väkisinkin mieleen. Miehen ulkoasukin on jotenkin epäinhimillinen. Jos katson Hallista sivulta, mieleeni tulee jostain syystä aina kuollut silakka, jonka näin 5-vuotiaana Kööpenhaminan kadulla. Miksi Köpiksen märillä kaduilla makasi kuollut silakka, mistä se oli sinne tullut ja miksi se päätti niin elävästi piirtyä 5-vuotiaaseen mieleeni? Teoriani on, että silakka oli oikeasti Jussi Halla-Aho, eikä se ollut lainkaan kuollut, vaan lepäsi, tutkiskeli ja odotti. Ajan ollessa kypsä se evolvoitui ihmiseksi ja päätti syystä tai toisesta alkaa poliitikoksi. Jos minun ja silakan kohtaaminen johti siihen, että Halliksesta tuli nimenomaan suomalainen poliitikko, pyydän sitä mitä syvimmin anteeksi. Ehkä juuri tietty silakkamaisuus ja sen ilmeneminen oikeissa kuvakulmissa sai Halliksen niin kovasti kavahtamaan Aamulehden kuvia ja aloittamaan boikottinsa. Ehkä Aamulehden kuvaaja johtaa salaista alienien vastaista vastarintaliikettä, joka oli juuri paljastamassa maailmalle Halliksen synkän salaisuuden. Tietenkään emme voi täysin sulkea pois myöskään Itämereen valutettujen ympäristömyrkkyjen aikaansaamaa mutanttia.

Kekkosteoriaa taas tukevan James Hirvisaaren kirjoituksen tapaiset lohkaisut, jossa kauhistellaan nykyaikaisen sananvapauden suomaa vapautta sanoa ikäviä asioita vallanpitäjistä ja tehdä julkkiksista naurunalaisia, jos he eivät pidä varaansa. Sillä julkkiksia te olette ja vieläpä aivan itse osanne valinneet, joten ihan turha vinkua ja vuodatella martyyrikrokotiilin kyyneleitä. Myönnän toki, että media ei aina tutki asioita loppuun asti ja olen itsekin monta kertaa hakannut otsaani joko näppäimistöön tai ruokapöytään jonkin mediavälineen idioottimaisia virheitä potiessani, mutta toimittajan asiavirheet ja poliitikon suusta loikkaava sammakko ovat valitettavasti kaksi aivan eri asiaa. Mitäs sanotte typeriä asioita ja teette typeriä tekoja julkisilla paikoilla. Kyllä me nauramme Kekkosellekin nykyään. Ja jos kekkoslinjalle lähdetään: kuinkas moni teistä on niin kova jätkä, että on kiivennyt palmuun?

Ja sitten tämä iso persuongelma. Teidän puolueenne nimi on Perussuomalaiset. Keskusta on kepu ja Sosiaalidemokraatit ovat demareita. Kokoomus on Kokoomus, sillä nimi on jo valmiiksi tarpeeksi lyhyt ja suuhun sopiva. Jos kerran persu on pannassa, keksikää meille joku toinen lyhenne. Pesut? Peeässät? Russut? Persikat? Pekonit? Pernat? Perskeleet? Perkuujätteet? Perssuti?

Jos vedetään kieli takaisin suuhun poskelta ja sen avulla aletaan suussa muodostaa ihan vakavia sanoja välillä. Luulen tietäväni, mikä persujen ongelma ihan oikeasti on: primadonnalla on mennyt pissi päähän ja pari hernettä on livahtanut siinä samalla patjan alle. Perussuomalaiset jyristivät eduskuntaan rinta rottingilla, suu messingillä ja puhuivat siinä samalla suulla, josta Mick Jaggerinkin sopisi olla kateellinen. Nyt on tainnut vaalivoittajalle alkaa totuus paljastua hissuksiin. Tässä välissä täytyy erikseen mainita, että minä kunnioitan Timo Soinia. Soini on hoitanut asiansa ja pestinsä ihailtavan hyvin, vaikka onkin pelannut todella kovilla panoksilla. Ja varmaankin puolueeseen kuuluu muitakin ihmisiä, joita kykenisin kunnioittamaan, vaikka mielipiteemme eroaisivatkin. Mutta kun puolueen äänekkäimmät kihisijät sattuvat kuuluvan juuri siihen ihmistyyppiin, jota en voi sietää: ihmisiin, jotka erittäin kärkkäästi syyttävät muita, muodostavat voimakkaita mielipiteitä vaivautumatta oikeasti perehtymään asiaan, vikisevät, inisevät, nipottavat, marisevat, valittavat, nurisevat ja suureen ääneen kuuluttavat pystyvänsä vaikka itse parempaan. Pistä nyt sitten tuollainen oikeasti valtaan ja sano, että näytäpä nyt sitten. Seurauksena on lisää syytöksiä, ininää, nipotusta, marinaa, vikinää, nurinaa ja valitusta siitä, kuinka itk itk vää vää median sedät kiusaa, ruoka on pahaa eikä tätä mun lakialoitetta kannattanu kukaan.

Ja mistäkö tiedän, että persut muodostavat voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan? Vastaukseni lähtee nyt vähän kiertäen, mutta koittakaa kestää. Sokrates oli viisas mies ja ihailen häntä fanitytön innolla. Sokrateksen suurin oivallus oli, että hän tiesi vain, ettei tietänyt mitään. Lavennettuna siis Sokrates halusi sanoa, että mikään asia ei ole yksinkertainen, helposti selitettävissä tai selväsi niin tai näin. Sen sijaan kaikissa asioissa on hyvät ja pahat puolensa ja totuus on jossakin niiden välimaastossa. Jos totuuden haluaa oikeasti löytää, pitää ensin väitellä itsensä vähintään tohtoriksi ja sen jälkeen vastata voimakas ehkä. Valitettavasti ehkä on juuri se, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Ihmiset ovat pääsääntöisesti keskittymiskyvyttömiä adhd-apinoita, jotka eivät halua kuulla ensin monta minuuttia kestävää alustusta ja taustatietoja ja sen jälkeen vastaajan perusteluja siitä, miksi asia on hänen mielestään enemmän näin, mutta tämän ja tämän tutkimuksen mukaan se voisi kenties olla noinkin, joten varmuudella en voi asiaa sanoa. Sen sijaan jos keskusteluun tulee mukaan persu, joka ilmoittaa heti maahanmuuttajien olevan vastuussa, viisaan tohtorin esitelmä kantautuu kuuroille korville ja adhd-apina alkaa syyttää maahanmuuttajia.

Eli tiedän persujen muodostavan voimakkaita mielipiteitä perehtymättä asiaan siitä, että heillä ylipäätään on voimakkaita mielipiteitä. Mikään ei ole yksinkertaista. Ei mikään. Ei edes se, käytetäänkö persu-sanaa loukkaavasti vai ihan vain siksi, että se on lyhyt. Joten päätänkin nyt tämän kirjoitukseni kehoitukseen: seuraavalla kerralla kun tapaatte viisaan ihmisen, joka tietää jostain asiata paljon ja kysyttyänne kysymysen hän vetää vastauksen aluksi henkeä sillä tietyllä tavalla, jolla ihmiset vetävät henkeä kerätessään ajatuksiaan ja jäsennellessään pitkää ja perusteltua vastausta, kuunnelkaa häntä mielenkiinnolla ja tarkkaavaisesti. Esittäkää jatkokysymyksiä. Olkaa kiinnostuneita. Painakaa vastaus mieleenne. Jokainen sellaisen ihmisen huulilta pudonnut lause on osa ihmiskunnan arvokkainta aarretta: perusteltua tietoa. Se on meidän paras aseemme perussuomalaisuutta vastaan.

Nettikilpailut ovat shoppailun vaihtoehto

Hei, olen Rainbow Dash ja koukussa nettikilpailuihin. Ja koska arvostan kierrätystä, kierrätän myös blogitekstieni aloitukset. Enivei, osallistun siis hullun lailla nettikilpailuihin. Arvontasivujen tilastojen mukaan olen osallistunut 1518 kilpailuun sivuston kautta ja voittanut kahdeksan kertaa. Tilasto valehtelee alakanttiin, sillä olen osallistunut kilpailuihin muitakin reittejä ja viimeisin voitto on vielä lisäämättä tilastoihin: voitin Suupohjan kehittämisyhdistyksen arvonnassa heijastimia ja kehäkukan siemeniä. Siis ihan oikeasti. Edes minä en kykenisi keksimään mitään noin satunnaista.

Otin asian puheeksi, koska nettikilpailuilla pystyy mielestäni kätevästi torjumaan nykyajan turhaa kulutushuumaa. Aloitin aikoinaan kilpailuihin osallistumisen, kun talouteni pikkuisen romahti. Sanon pikkuisen, koska romahdus oli enemmänkin sellaista "löysät pois" -luokkaa. Kuulun näihin nykyajan kuuluisiin downshiftaajiin, jotka tekevät vähemmän töitä ja kuluttavat enemmän aikaa kaikkeen jonninjoutavaan, kuten kavereiden ja perheen kanssa kommunikoimiseen, mummon auttelemiseen, kirjojen lukemiseen, fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, kulttuurista nauttimiseen ja tällaisen turhanpäiväisen blogin kirjoittamiseen. Tosin ammattini luonteesta johtuen downshiftaus on tässä välillä jo ehtinyt muuttua upshiftaussuuntaiseksi, joten älkää hermostuko. Kyllä minustakin vielä tuottava yksilö saadaan.

Joka tapauksessa downshiftaus toi muassaan palkanalennuksen ja sitä kautta pienoisen ongelman: kuten kuka tahansa nykyajan ihminen, minullakin on iso tarve haalia itselleni kauniita ja kiiltäviä asioita, jotka ojentelevat viettelevästi käsiään kaupan hyllyltä. Töiden vähenemisen jälkeen rahat eivät kuitenkaan enää riittäneet tyydyttämään kulutushuumaa. Rahat riittivät asuntolainaan, ruokaan ja HSL:n kuukausilippuun, mutta eivät juuri muuhun. Ratkaisuna kulutusnälkääni keksin nettikilpailut. Netti on täynnä tahoja, jotka haluavat lahjoittaa ihmisille asioita ilmaiseksi. Tarvitsee vain täyttää yhteystietonsa ja olla juuri se onnekas, joka nostetaan arvontakorista oikean palkinnon kohdalla. Kilpailut tuntuvat olevan tämän hetken kuumin trendi markkinointikonsultoinnissa tai jotakin sinnepäin. Tästä johtuen joka ikisellä pikkufirmalla on netissä ja/tai Facebookissa pienimuotoinen arvonta käynnissä. Arvontojen suuresta määrästä ja palkintojen näennäisesti alhaisesta arvosta johtuen voittomahdollisuudet ovat aika hyvät. Näppituntumalta sanoisin voittomäärän olevan noin kaksi voittoa kuukaudessa. Ei huono, vai mitä. Tosin, kuten jo mainitsin, mistään Karibian risteilyistä ei ole kyse, vaan muutaman kympin tavaroista kuten T-paidoista tai keksipurkeista. Arvokkain voittoni taitaa olla Helsinki-Tukholma-Helsinki-risteilylahjakortti. Taitaapi mokoma olla jo viides, joka roikkuu tänä vuonna meidän jääkaapin ovessa. Muut neljä olivat peräisin sukulaisilta, jotka olivat saaneet ne kavereiltaan, jotka puolestaan olivat saaneet ne ties mistä. Sattuneesta syystä voitto ei tuntunut ihan niin hohdokkaalta kuin kuulostaa. Avaruusaihein koristeltu lelulaatikko oli hienompi.

Kilpailuihin osallistuminen on kuin varjoshoppailua. Ensin on huomiovärillä koristeltu linkki: "osallistu arvontaan ja voita vuoden kanankakat tästä". Klik. Seuraavalla sivulla on arvonta yhteystietolomakkeineen ja kuva tuotteesta, jonka olet jo melkein voittanut. Tämä vaihe on mielestäni suoraan verrannollinen shoppailun hypistelyvaiheeseen, jossa tuotetta tökitään varovasti ja pohdiskellaan, haluaisiko sen oikeasti. Kaupassa rajoittavana tekijänä toimii yleensä hinta, arvonnoissa onni. Molemmissa tapauksissa joutuu myös pohdiskelemaan, haluaako tavaran ihan oikeasti. Arvonnoissa kun voi olla voittona ihan mitä tahansa pastakauhasta Mariah Carrey-actionfiguurin kautta kaamoslomaan Kauhavalla. Murphyn laki astuu lähes välittömästi kuvioihin, jos yhteystietonsa täyttää kuponkiin, josta voi voittaa jotakin, mitä ei ihan oikeasti halua. Turha tavara on turhaa tavaraa, vaikka se kuinka olisikin arvontavoitto.

Oikeastaan arvontojen taustalla ovat samat asiat kuin shoppailun: unelmat. Arvontakuponkeja täytellessä voi haaveilla unelmalomista ja hienoista design-sohvista, vaikka niitä ei tietenkään todennäköisesti saa. Shoppaillessa puolestaan ihminen täyttää elämässää unelmatyhjiötään, joka kaipaa jatkuvasti uusia haaveista, uusia tavoitteita ja uusia tarpeita. Ihminen on eteenpäin pyrkivä eläin. Arvontojen kautta tätä tyhjiötä voi täyttää ilman, että rahaa kuluu senttiäkään. Ja onhan se aika hieno tunne, kun saa pienen paketin postitse ja saa kaivaa ne Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet onnittelukirjeen kanssa kuoren pohjalta. Se tuntuu huomattavasti paremmalta kuin heijastimen ostaminen.

Tietenkään mikään tässä maailmassa ei ole oikeasti ilmaista. Arvontojen kylkiäisinä saa mitä mielenkiintoisinta postia. En ole enää edes viitsinyt laskea, kuinka monta kertaa spämmisähköpostiosoitteeni on eronnut Bonnierin ja Yhdistyneiden kuvalehtien sähköpostilistoilta. Toisaalta sähköpostilistojen joukossa on helmiäkin, joiden tilaamista olen jatkanut. (No, okei, se oli Levykauppa Äx ja olen jatkanut listan tilaamista vain siksi, että minusta on hauska kuulla olevani kakkapylly.) Samoin Facebook-syötteeni täyttyy aika herkästi mitä jännittävimmistä päivityksistä ja joku psykologiparka saisi varmaan romahduksen, jos yrittäisi määritellä persoonani tykkäyskohteiden perusteella. Toisaalta lienee noista arvonnoista ja niistä kertyvistä spämmäyslistoista jotain hyötyä yrittäjillekin, sillä vaihdoin jokin aika sitten esimerkiksi sähkösopimukseni toiselle firmalle, kun vallan sieltä soittivat ja tarjosivat edullisempaa ja ekologisempaa vaihtoehtoa. En kuitenkaan suosittele kilpailuita ihan nöböimmille n00beille, sillä jos ei osaa haistaa palaneen käryä oikeiden arvontojen kohdalla ja jättää säännöt lukematta, saattavat yhteystiedot päätyä ihan mihin tahansa. Erityisesti ei kannata heittäytyä liian ahneeksi, sillä kovimmat palkinnot tarkoittavat useimmin juuri spämmilistalieroja, joilla todennäköisesti ei ole mitään aikomusta arpoa koskaan yhtään mitään. Ahneen palkka on viagramainoksilla täyttynyt postilaatikko ja silloinkin on päässyt vähällä. Joten täytelkää kiltisti vain niitä t-paitakuponkeja siellä.

Kilpailuihin osallistuminen on hauskaa ja voittaminen on hauskaa. Kokeilkaa tekin. Ehkäpä juuri joku teistä jonain päivänä voittaa sen Karibian risteilyn. Aina voi haaveilla ja tyhjän saa pyytämättäkin. Ja onhan ne T-paidatkin ihan kivoja. Ja pastakauhat. Ja Suupohjan kehittämisyhdistyksen heijastimet.

Kruunuvuorenrannan joukkoliikennesillasta, eli hei haloo nyt oikeesti

Kaupunkisuunnittelu on tunteita herättävä asia. Mikään ei saa valveutuneita pääkaupunkiseutulaisia nousemaan tehokkaammin barrikadeille kuin Ilkeän Kaupunkisuunnitteluviraston iso paha suunnitelma. Kaupunkisuunnittelu saa kuulla kunniansa usein ja hyvä niin, sillä näin toimii demokraattinen ja vapaa maa: ihmiset saavat osoittaa mieltään lähipuiston puolesta, jos siltä tuntuu. Harvemmin mielenosoituksella on mitään vaikutusta näin pienessä mittakaavassa, mutta ihmiset saavat purkaa itseään ja mennä kotiin iloisin mielin tuntien itsensä kansalaisaktivisteiksi. Näin säästytään kätevästi isommilta rähinöiltä.

Viimeaikoina yksi eniten tunteita herättänyt kauhistus on kaupunkisuunnittelun idea vetää joukkoliikennesilta Kruununhaasta Korkeasaaren kautta Laajasaloon. Siltaa pitkin olisi tarkoitus ajaa joko ratikalla tai bussilla ja mahdollisesti myös polkupyörällä ja jaloilla. Silta loisi suoran yhteyden Keskustasta Laajasaloon, säästäisi päivittäin satojen ihmisten aikaa minuuttitolkulla, vähentäisi autoilua ja toisi Laajasalon kulkuyhteydellisesti lähemmäs Keskustaa, jolloin Laajasaloon ja tulevaan Kruunuvuorenrantaan voitaisi rakentaa lisää kaupunkilaisten kipeästi kaipaamia, kohtuuhintaisia asuntoja hyvien kulkuyhteyksien päässä. Siis eihän tämä nyt missään nimessä käy!

Jostain syystä (jota Itä-Pasilalaisena en kykene ymmärtämään, sillä asian käsittäminen vaatisi ilmeisesti Laajasalolaiset aivot) silta on kerännyt vakaan ja agressiivisen vastustuskunnan. Vastustajat perustelevat sillan vastustamista ties millä, mm. silta on ruma (siltaa ei käsittääkseni ole vielä suunniteltu ulkonäköön asti), silta ei sovi kaupunkikuvaan (koska Helsingin keskustassahan ei vielä ole yhtäkään siltaa Laajasalosta puhumattakaan), onhan meillä jo se metro (joka ei mene Laajasaloon, Korkeasaareen eikä Kruununhakaan) ja mutkun sit me ei päästä enää niin lähelle meidän kaupunkihuvilaa meidän purjeveneellä. Tuo viimeinen syy lienee ainoa oikea syy sillan vastustamiseen. Että voi rikkaan elämä joskus ollakin niin vaikeaa.

Joka tapauksessa sillan vaihtoehdoksi on ehdotettu lähes yhtä kirjavia asioita kuin millä sillan vastustamista on perusteltu. Yksi suosituimmista ehdituksista on köysirata. Köysiradat ovat siistejä, jos niillä ajaa Sveitsin lomalla patikoimaan vuoristoon. Sen sijaan työmatkalla marraskuun loskassa hieltä haisevan spurgun vieressä aikaisin aamulla köysirata tuskin on yhtään siisti. Työmatka ruuhkassa on kivoimmillaan silloin, kun se ei kestä kovin kauaa. Köysirata on hidas. Hitaita ovat myös lautat ja vesibussit. Mutta kun tälle linjalle kerran on lähdetty, niin ei nyt jätetä visioimista tähän.

Entäs vuoristorata? Mikään ei piristä tylsää matkaa niinkuin muutama hyvin ajoitettu alamäki ja silmukka. Tästä nyt aivan varmasti tulisi turistinähtävyys. Ja vuoristorata olisi vielä köysirataa nopeampikin. Joka viides kuljetus voisi olla muovilla päällystetty ns. spurguvuoro, johon laitettaisi kaikki pahoinvoivat. Tällöin oksentelevat oksentaisivat sentään kaikki vain toistensa niskaan.

Koulutetut valaat? Valaat voisivat kantaa ihmiset selässään rannalta toiselle. Valaat olisivat aidosti ekologinen vaihtoehto ja samalla voitaisiin lisätä ihmisten tietoisuutta valaiden suojelussa. Jos kastuminen pelottaa, miten olisi koulutetut merimetsot? Vangitaan kaikki saaristoluontoa raiskaavat merimetsot, laitetaan niille valjaat ja opetetaan ne vetämään lauttoja. Näin saadaan kaksi vaivaa pois pelistä yhdellä iskulla.

Lauttasaaren vesitornin lautasesta kyhätty ilmatyynyalus? Lauttasaaren vesitornille on mietitty uusiokäyttöä jo vuosia. Irroitetaan tornin lautasosa, sijoitetaan sen alle valtava ilmatyyny, perään moottori ja kuljetetaan ihmiset lahden yli sillä. Jos vesitornin päällinen ei sovi, tilalle voidaan harkita myös esimerkiksi makkaratalon makkaraa.

Guggenheim-Sealife-tunneli? Guggenheimille ei tunnu löytyvän Helsingistä paikkaa, vaikka niin monet sen tänne haluaisivat. Rakennetaan lasista tunneli Kruunuvuorenlahden alitse ja sijoitetaan Guggenheim sinne. Ihmiset voisivat ihailla nykytaidetta ja Suomenlahden pohjaa työmatkansa aikana. Tunneliin voisi asentaa lentokentiltä tutun liukuhihnan, jolla ihmiset voisivat seisoa ja katsella ohitse lipuvia taideaarteita ja lahden pohjassa mätäneviä polkupyöriä aamunsa ratoksi. Vaihtuvat näyttelyt (ja uudet polkupyörät) toisivat vaihtelua arkimatkustamiseen. Liukuhihna voisi vielä kätevästi muuttua liukuportaiksi kummassakin päässä ja säästää ihmiset turhalta linjanvaihdolta.

Jeesus-kengät? Suomi on insinöörien ja keksijöiden luvattu maa. Hankitaan lääninkeksijä keksimään kengät, jotka mahdollistavat veden päällä kävelemisen. Vesijuoksu on lääkäreiden mukaan terveellistä, joten Helsinkiläisten lääkärikulut todennäköisesti laskisivat merkittävästi, jos ihmiset hölköttelisivät vetten päällä töihinsä ja takaisin päivittäin. Toinen vaihtoehto on etsiä jostain Mooseksen kyvyillä varustettu ihminen ja palkata hänet jakamaan Kruunuvuorenlahden vesi kahtia puolen tunnin välein (vartin välein ruuhka-aikana).

Vesisuksirata? Helppoa: viritetään lahden yli hiihtohissiä muistuttava köysi ja kiinnitetään siihen kapuloita. Laitetaan köysikyhäelmä pyörimään tarpeeksi nopeasti ja ihmiset voivat hiihtää lahden yli vesisuksilla. Takuulla halpa vaihtoehto.

Katapultti tai elävä tykinkuula? Ammutaan ihmiset lahden yli katapultilla, päällystetään Kruununhaan rantatalot vaahtomuovilla ja asennetaan talojen väleihin isot verkot. Takuuvarmasti nopein tapa päästä lahden yli. Vaarallista? Ehkä, mutta ei niin vaarallista kuin vierekkäin kelluvista krokotiileista rakennettu silta, syväkäsipohja tai virveliin kiinnittäminen ja vastarannalle kelaaminen. Tai miten olisi puujalat, pitkät, pitkät puujalat?

Noin, nyt olen minäkin tehnyt oman osuuteni kansalaisaktivismista. Oletteko nyt tyytyväisiä? Ideoita löytyisi todennäköisesti lisää, jos viitsisin kannustaa mielikuvitukseni ylikierroksille, mutta eiköhän pointtini tullut jo selväksi. Tehkää se joukkoliikennesilta. Se voi olla tylsä, harmaa ja tavallinen, mutta se on kätevä. Tylsään, harmaaseen ja tavalliseen arkiliikenteeseen se on kuitenkin se paras vaihtoehto. Ja Laajasalolaisille purjeveneenomistajille suosittelen kansalasiaktivismin suuntaamista uuden purjevenesataman rakentamiseen jonnekin muualle, mielellään mahdollisimman kauas joukkoliikennesilloista.

Taas tästä naisettomuudesta

Aamun hesari valisti taas lukijaansa sen verran provosoivasti, että täytynee taas ottaa näppäimistö kauniiseen kavioon. Hannu tässä kertoo haastattelun muodossa, kuinka on ihan normaali, raivoraitis, kiltti ja mukava nelikymppinen, mutta ei ole ikinä saanut naista. Ihan ensimmäisenä on aivan pakko todeta, että ystävä kallis, jos on nelikymppisenä neitsyt, se ei ole normaalia. Niinkuin jo aikaisemmin Breivikistä kirjoittaessani totesin, nörtteys ei ole syy naisettomuuteen. Olisin myös vähän sitä mieltä, että ujous ei sellaisenaan ole syy naisettomuuteen. Sitä paitsi Hannu väitti, että hänellä on ystäviä. Jos on ystäviä, on ihmiskontakteja. Patologinen pelko on siis poissa laskuista.

Mikä sitten mättää? Karkeasti arvioiden mahdollisia syitä lienee kaksi: Hannu on jotenkin kieroutunut ja limainen tai Hannu on pohjattoman tylsä. Jos jätetään kieroutunut ja limainen pois laskuista (koska en suostu sellaista Hannusta uskomaan, sillä hän käy kaikesta huolimatta minua sääliksi) ja pureudutaan pohjattoman tylsä-puoleen. Ensinnäkin täytyy pureutua hieman määritelmään. Pohjattoman tylsä tarkoittaa tässä persoonatonta, hajutonta, mautonta, keskivertoa ja kitkatonta henkilöä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa ei keksi mitään yhteistä puhuttavaa. Maailmassa on onneksi sellainen järjestys, että ihmiset ovat erilaisia ja mieltymykset eroavat. Joku, joka on jonkun mielestä pohjattoman tylsä, on jonkun toisen mielestä hyvinkin mielenkiintoinen. Kaikissa on joku särmä. Ongelmaksi pohjaton tylsyys muodostuu, jos ottaa lähestymistavaksi ns. YK-taktiikan eli yrittää hampaat irvessä välttää jokaista asiaa, josta toinen voisi olla pitämättä. Lopputulos on persoonaton kompromissa, jossa ei ole mitään tarttumapintaa. Hannu sanoi lehtijutussa olevansa valmis mukautumaan. Sepä se ongelma juuri on! Ihmiset etsivät itselleen vastakappaletta, eivät peilikuvaa.

Valitettavasti lehtijuttu tyytyi vain päivittelemään, eikä kertonut Hannusta oikeastaan muuta kuin koulutustason (korkeakoulu) ja sen, että mies on kiinnostunut Toisesta Maailmansodasta (viimeisin Hannun lukema kirja kertoi siitä). Korkeajännitys-tyylinen harrastuneisuus ei pahemmin taida naisiin valitettavasti vedota. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos haluaa kumppanin, kannattaa nousta ylös perseeltään ja tehdä jotakin. Harrastus on hyvä tapa löytää samanmielisiä ihmisiä ja yhteinen puheenaihe löytyy välittömästi. Harrastuksen laadulla ei pahemmin liene väliä, kunhan siitä on aidosti kiinnostunut. Kun harrastus vie mennessään, turha jännittäminen unohtuu ja äkkiä huomaa olevansa puheväleissä useammankin naisen kanssa. Tässä muutama esimerkki.

Koira-agillity. Tai jäljestäminen, toko, näyttelyt tai mikä tahansa muu koiratoiminta. Tämä tietenkin vaatii ensinnäkin koiran ja toisekseen innostusta harrastaa sen kanssa, mutta naisten läheisyys on taattu. Koiraihmiset ovat yleensä reiluja, reippaita ja raittiita ulkoilmaihmisiä, jotka järjestävät talkoilla mätsärinsä ja myyvät toisilleen nakkisämpylöitä rotujärjestön toiminnan tukemiseksi. Koiran omistamisessa on sekin hyvä puoli, että söötti, kosteasilmäinen muppe vetää helposti puoleensa satunnaisia silittelijöitä ja suorastaan avaa keskustelun omistajansa puolesta. Koirapuistoista löytää myös helposti uusia tuttavuuksia ja taaskaan puheenaihetta ei tarvitse suotta haeskella. Koiran kanssa voi kaiken lisäksi helposti vedota vaivihkaa naisten heikoimpaan kohtaan: miehen hoivavietti vetää naisia puoleensa kuin magneetti. Tietenkin tämä kaikki olettaen, että Hannu ei ole allerginen.

Kendo, Aikido tai muu vastaava taistelulaji. Älä anna stereotypian hämätä. Nykyään itämaisia kamppailulajeja harrastaa lähes yhtä moni nainen kuin mieskin. Bonuksena saa vielä hyvän fyysisen kunnon ja kaikki sen suomat edut. Jos kamppailulajit eivät kiinnosta, mikset alkaisi harrastaa japanilaista kulttuuria muuten? Manga- ja animefanit eli Otakut vasta klikkiytynyt ja omistautunutta porukkaa ovatkin, vieläpä naisvoittoista. Otakuksi rupeamisen bonuspuolista paras lienee, ettei enää ikinä tarvitse hävetä katsovansa pornoa, kunhan vain se on piirrettyä ja kaikilla on isot silmät. Valitettavasti Hannu todennäköisesti olisi Suomen vanhin otaku, joten ikäseuraa manga-porukoista tuskin löytyisi.

Lavatanssit. Se vanha ja perinteinen. Naiset arvostavat edelleen tanssitaitoista miestä. Tietenkin ensin kannattaa opetella tanssimaan, sillä varpaille tallaajaa tuskin kukaan haluaa. Tanssikurssit lienevät myös hyvä paikka löytää naisia. Lavatansseista löytyvät neitokaiset lienevät kuitenkin otakujen vastakohtia eli hieman ikääntyneempää polvea ja miinuksena pitää myös sietää iskelmämusiikkia. Tosin Hannun musiikkimausta ei ollut jutussa puhetta, joten mistäpä sitä tietää.

Laskuvarjohyppääminen, syvänmerensukellus tai jokin vastaava "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" -laji. Mieskeskeisiä? Ei todellakaan. Jälleen kerran harrastuneisuus menee Nykästä lainatakseni fifty-sixty. Adrenaliinilajit yhdistävät porukan helposti, sillä ääritilanteet sitovat ihmisiä yhteen laumavaiston voimin. Lisäksi suurinta osaa näistä lajeistä pystyy suurimman osan ajasta harrastamaan vain ulkomailla, joten pitkä leiriytyminen jossain homeisessa parakissa pienellä porukalla luo väkisin ihmissuhteita. Adrenaliinihuumaan jää kuulemma myös helposti koukkuun, joten lajien pariin jää varmasti helposti koko loppuelämäksi. Vaikka ei saisikaan naista, on sentään mielenkiintoista tekemistä.

Mikä tahansa muu harrastus, joka Hannua sattuisi kiinnostamaan. Vakavasti puhuen ongelmahan lähtee ihmisen sisältä. Jos etsii itselleen kumppania, pitää ensin löytää itsensä. Jokainen ihminen on jollakin tapaa mielenkiintoinen. Etsi se, kehitä sitä, yllätä itsesi, innostu ja jatka siitä. Äkkiä huomaat, että ympärillä on paljon kannustavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita sinusta. Se on tie ihmisten sydämiin. Jokainen on oman onnensa seppä.